Sydäntä ja kieltä

Ostimme jouluksi kokonaisen karitsan lihat ja pyysimme mukaan myös sisäelimet. Maksaa syömme muutenkin jatkuvasti, joten sen valmistamisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Munuaiset valmistimme äskettäin ja nekin onnistuivat hyvin, vaikka en aiemmin ole ollut suuri munuaisten ystävä.

Sydän aiheutti enemmän pohdintaa. Puoliso löysi netistä reseptin, jossa sydäntä käytetään pannulla sen verran, että pinta ruskistuu. Sen jälkeen sydän laitetaan savustumaan muutamaksi minuutiksi ja lopuksi se upotetaan 10-prosenttiseen jääkylmään veteen seuraavaan päivään asti.

Otimme sydämen mukaan Kalkkisiin ja päätimme tehdä savustuksen huvilalla. Savustuspönttöä ei ole löytynyt, sen sijaan vanhoja kattiloita on vaikka kuinka. Mies haki puusepän verstaastaan leppälastuja ja -purua, jonka sekaan lisäsin reseptin mukaan sokeria.

Taivuttelimme alumiinisesta grillausalustasta ritilän, jonka päälle sydämen saattoi asettaa. Ja lopuksi folio vielä päälle ja "pönttö" uuniin. Huomasimme, että savustuminen alkaa uunissa tosi hitaasti, joten autoimme hommaa hieman käyttämällä kattilaa kuumalla levyllä. Ja kun savu nousi, laitoimme sydämen savustumaan. Toimi!

Ja lopuksi sitten sydän vielä kylmään suolaveteen ja kuistille (ulkolämpötila yöllä n. -1) yöksi kannellisessa astiassa.

Sieltä äsken nostin elimen ja siivutin. Liha oli punaista ja rakenteeltaan miellyttävää. Ensipuraisulla maku ei ole ihan suosikkini, mutta aion maistaa vielä sydäntä lisukkeiden kanssa.

Kun avasin pakastimesta ottamani sydämen sisältävän pussin, löysin sieltä yllättäen myös kielen. Sen valmistamiseen emme olleet valmistautuneet, mutta onneksi huvilalla sentään on perusmausteet, joita tarvittiin kielen keitinveteen: sipulia, pippureita, laakerinlehteä, viinietikkaa, suolaa ja puuttuvien mausteiden sijasta kuivattua lipstikkaa. Keitin pari tuntia ja pyrin nylkemään kielen hieman lämpimänä. Se ei ihan onnistunut, mutta varmasti onnistumme leikkaamaan  sitkeät osat viipaleista irti syödessäkin.

Maistoin myös kieltä äsken siivutuksen yhteydessä. Kieli oli erinomaista ja ehdottomasti enemmän mieleeni kuin sydän. Uskon, että selviämme näistä herkuista kahdestaan, sillä sekä karitsan sydän että kieli ovat varsin pieniä.

Peltipurkkeja rivissä ja päällekkäin

Moni kerää kauniita peltipurkkeja harrastuksena ja sisustusmielessä. Minäkin olen haalinut purkkeja huvilalle, mutta enemmänkin käytännöllisistä lähtökohdista. Haluan pakata kaikki kakkosasuntoon jäävät kuivatavarat purkkeihin hiirien ja myyrien varalta. 

Entiseltä vapaa-ajanasunnoltamme muistan yöt, jolloin kuulin ensin epäilyttävää rapinaa ja sitten hurjaa jahtaamista, kun silloinen mäyräkoirakin oli herännyt. Jyrsijöitä kiipeili keittiöön ainakin tiskialtaan alta, vaikka asuimme vanhan kansakoulun kakkoskerroksessa. Ikävin muisto on aamulta, jolloin löysin hiiren jälkiä käsilaukussani olleesta suklaalevystä. 

Nykyisellä huvilalla ei ole vettä eikä siis viemärin tai vesijohdon reikiä sisälle, mutta ainahan hiiret sopivan reiän löytävät tai sellaisen tekevät. Emme ole pikku eläimiä onneksi vielä kohdanneet, mutta kyllä niitä varmaan jossain vilistelee. Tosin tontilla silloin tällöin liikkuva kissa voi osaltaan pitää kantaa kurissa.

Peltipurkkikokoelmani on aika sekalainen sekä väritykseltään, iältään että kooltaan. Osan olen saanut ystäviltä ja tyttäreltä, osan kaivanut esiin jostain vintiltä, pari ostanut ihan äskettäin kirpparilta. Muutama tosi hieno odottaa vielä kaupugissa sitä, tuonko ne huvilalle vai en.

Melkein jokaisessa on sisällä sokeria, jauhoja, kuivattuja omenarenkaita ja sieniä, keksejä, näkkileipää, suklaata, teetä, kahvia ja mausteita. Isoin ongelma näin aluksi on muistaa, mitä missäkin purkissa on. Ei huvittaisi liimailla tarroja tai teippejä kauniiden kuvien päälle, mutta kai sitä on jonkilaiseen merkitsemiseen taivuttava.