Näytetään tekstit, joissa on tunniste simpukat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste simpukat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Pidättekö ostereista?

Otsikko on puhkikulunut vitsi jostain 1960-luvun lopusta, kun Pidättekö ostereista -niminen suomalainen jännityssarja pyöri tv:ssä. Varsinaiseen kysymykseen olen saanut vastauksen oikeastaan vasta viimeisen puolen vuoden aikana, jolloin perheessämme on vihdoin maisteltu tuoreita ostereita.

(Nyt on muuten ikiaikaisen kalenterin mukaan viimeiset ajat syödä ostereita ja simpukoita ennen kesätaukoa, sillä säilyvyyssyistä ko. mereneläviä ei juuri tarjoilla toukokuusta elokuuhun. Osterikirjoitus olisi siis ajankohtaisempi syksyllä, mutta menin lupaamaan viime jutussa, että palaan sen viimeisen kuvan aihepiiriin.)

Monen vuoden aikomisen jälkeen lopulta uskaltauduimme viime syksynä tilaamaan annokset ostereita turkulaisessa ravintola Bassissa. Mies otti kaikki kolme vaihtoehtoa listalta, tytär ja minä kaksi eli osterin chilikastikkeen ja valkosipuliöljyn kanssa. Se kolmas oli gratinoitu versio.

Minun mielestäni kokemus oli kiinnostava, puolison mielestä tajunnan räjäyttävä. Niinpä oli pakko tilata osteriveitsi, ostaa rautakaupasta kättä suojaavat hanskat ja ryhtyä opiskelemaan netistä ja jo aiemmin hankitusta osterikirjasta osterin avaamista. Kysehän on simpukoihin kuuluvista merenelävistä, jotka pyrkivät pysymään elossa niin, etteivät avaa kuortaan tunkeutujalle. Vierestä seuranneena voin vakuuttaa, että ne ovat vahvoja!

Perinpohjaisesti asioihin heittäytyvä mies halusi opiskella aihepiirin kunnolla, joten hän etsi osterille sopivia reseptejä ja mietti tarjoiluehdotuksia. Yhden kastikkeen kevätsipulista, makeasta chilikastikkeesta ja sitruunasta hän valmisti kerran jo ennen ostereiden hankintaa. Oikein maukas kastike!

Sitten tuli aika hankkia merenelävät. Katselimme ensin parista isosta lahtelaisesta hypermarketista (joissa muistan joskus nähneeni ostereita), tuloksetta. Sitten kävelimme Lahden kauppahalliin ja pyysimme Hallin kalaa tilaamaan. Onnistuihan se! Perussetti on 12 osteria puulaatikossa, kuorma tulee kerran viikossa.

Minä toin osterit kaupungista, mies valmisti kaikki lisukkeet, jäädytti jäämurskaa osteripetiä varten, kattoi pöydän, valitsi viinin ja aloitti osterien avaamisen. Hankalaahan se oli, mutta näkyi hieman helpottuvan kokemuksen karttuessa. Säälitti kyllä ajatella nivelrikkoisia sormia...

Sitten aloimme nauttia. Osterihan siis on elävä siinä avausvaiheessa, mutta kyllä siitä henki lähtee eläintä kuoresta irrottaessa. (Onneksi niin, ihan jo eläimen itsensä kannalta.) Mielipiteitä syömisestä on kai vaikka kuinka, pääperiaate on käsittääkseni imaista otus kuoresta mahdollisen kastikkeen tai sitruunan tai konjakin tai melkein minä tahansa kanssa ja niellä/pureskella. Ostamamme osterit olivat sen verran kookkaita, että en edes yrittänyt niellä vaan pureskelin kunnolla.

Ja sitten se maku. Se on voimakkaan merellinen, minulle ehdottomasti pikkuisen liikaa. Chilikastike, valkosipuli, pippuri tai jokin muu vahva mauste tietenkin leikkaa makua. Yksi puolison lisukkeista - muikunmätiä, konjakkikermaa ja pilkottua keitettyä munaa - oli superherkullinen, mutta oikeastaan olisin syönyt sen mieluiten ilman sitä osteria. Tämä resepti löytyi Maija Silvennoisen osterikirjasta.

Ensimmäisellä kerralla söin tusinasta osterista neljä tai viisi ja olin seuraavana yönä jopa vähän huonovointinen. En usko ongelman johtuneen pilaantuneesta nilviäisestä vaan siitä, että itse asiassa taidan olla vähän allerginen kuorellisille mereneläville, ainakin äyriäisille. Etenkin suupieliä kuumotti imeskelyn jäljiltä. Toisella kerralla söin suosiolla vain kaksi isoa ja yhden pikkuruisen (nämä ovat isoja, mutta joukossa oli yksi ylimääräinen pieni) ja nautin loppuja lisukkeita paahtoleivän kanssa. Tarkkailin myös, turpoavatko suupielet.

En siis ihastunut superherkkuun, jota puoliso kovasti haluaisi syödä useamminkin. Nyt hän vähän kyseleekin, olisiko joku halukas jakamaan kokemuksen hänen kanssaan syksyllä, kun taas on osteriaika. Voin suositella siinä mielessä, että lisukkeet ovat varmasti huippuluokkaa! Ja niitä ostereitakin on vaikka mitä lajeja, nämä olivat niitä tavallisimpia ja varsin edullisia - 12 otuksen laatikko maksoi 24 euroa.

Onneksi kevät ja kesä tuovat taas kotoiset raaka-aineet lautaselle! Kyllä puoliso niitäkin arvostaa, äsken hän jo tarkkaili pihan nokkosten kokoa...Ja ne oman rannan ravut, ne ovat jotain ihan muuta kuin osterit.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Nyyttejä, kääryleitä ja simpukoita

Marraskuu ei kauheasti inspiroi, mutta onneksi silloinkin pitää ja saa laittaa ruokaa. Mikä sitten on parasta juuri nyt? Edelleen on saatavilla hyvin suomalaisia juureksia, joita ei kuitenkaan jaksa syödä aina samalla lailla - meillä useimmiten uunijuureksina tai sosekeittona.

Yksi hyvä tapa on pilkkoa juurekset ja muut vihannekset jonkin taikinan sisään, lisätä sieniä ja mausteita ja paistaa joko uunissa, öljyssä tai pannulla tai höyryttää vesihöyryssä. Tänään päätimme tehdä riisipaperikääryleitä, mutta sitten riisikuoret loppuivat kesken, joten jatkoin tekemällä vehnätaikinan kiinalaisten mykyjen (jiaozi, dumplings) reseptillä.

Täytteeseen puoliso ja minä pilkoimme inkivääriä, valkosipulia, purjoa, palsternakkaa ja porkkanaa, jotka paistoin pannulla pienessä öljytilkassa. Paistovaiheessa murensin joukkoon runsaahkosti kuivattuja punikki- ja lehmäntatteja ja kuusilahokkaa. Lisäsin sormustimellisen vettä, soijakastiketta ja viinietikkaa ja maustoin vielä hyppysellisellä suolaa ja sokeria. Paistoin vihannekset puolikypsiksi, minä aikana kuivatut sienet olivat imeneet nestettä. Lopuksi jätin täytteen jäähtymään.

Riisipaperikuoret kastetaan hetkeksi veteen, lisätään keskelle täytettä ja kääritään rullalle. Koska riisipaperi on tahmeaa, on järkevää öljytä lautanen, jolle ne laittaa odottamaan paistamista, muuten kääryle tarttuu kiinni alustaan. Kääryleet uppopaistetaan öljyssä (ks.ohje aiemmasta postauksestani).

Kiinalaisten mykyjen taikina on hyvin yksinkertainen: 100 g vehnäjauhoja, hyppysellinen suolaa, vajaa dl vettä (kannattaa tehdä isompaa porukkaa varten kaksinkertainen määrä). Sekoitetaan taikinaksi ja pannaan jääkaappiin lepäämään tuorekelmun tai kostean pyyhkeen sisään. Puolen tunnin kuluttua taikinasta pyöritellään ensin parin sentin paksuinen tanko, joka leikataan paloiksi. Palat litistetään kiekoiksi ja kaulitaan jauhotetulla alustalla hyvin ohuiksi, pyöreiksi kuoriksi.

Täyttövaiheessa kannattaa laittaa taikina vasemman kämmenen (vasenkätinen oikean) päälle ja lisätä täytettä toiselle puolelle, jonka jälkeen oikealla kädellä nipistellään taikinasta kuun mallinen tiivis nyytti. Nyytin voi vielä halutessaan muotoilla painamalla niin, että taitos jää päällimmäiseksi kuin kukon harja. Mykyt keitetään yleensä vedessä tai höyrytetään bambukehikossa, mutta tällä kertaa paistoin ne samassa öljyssä, joka käytin jo riisipaperikääryleissä. Niin, ja lisäsinpä vielä täytteeseen eiliseltä jääneet ruusukaalit, jolloin nyyttien ja kääryleiden makuun tuli vähän vaihtelua.

Nyyteistä ja kääryleistä tuli oikein maukkaita, ja makuahan voi vielä terästää chilikastikkeella. Öljyssä uppopaistaminen ei ole maailman terveellisintä puuhaa, mutta terveelliset täytteet ja ohuet kuoret kompensoivat asiaa.

Vinkkaanpa vielä toisen marraskuulle sopivan ruoan, nimittäin simpukat, joita voi yleisen säännön mukaan syödä talvikuukausina, jolloin ei ole pahaa ruoan pilaantumisvaaraa. Syötäviä sinisimpukoita tosin ei saa Päijänteestä eikä oikein edes Asikkalan kaupoista, joten ostin niitä eilen Lahden reissullani.

Sen sijaan kaiken liemeen tarvittavan voi keräillä melkein mistä kaupasta tahansa: eilen käytin fenkolia, purjoa, valkosipulia, punasipulia, chiliä, säilöttyä tomaattia, inkivääriä ja tietenkin suolaa, sichuaninpippuria ja kuivattuja yrttejä. Lisäsin liemeen myös pienen tölkillisen olutta, jonka vaihtoehtona olisi voinut käyttää valkoviiniä tai vielä enemmän tomaattia. Niin, ja simpukathan keitetään ensin tulikuumassa, suolatussa vedessä, ja lisätään tähän mausteliemeen vasta kypsinä.

Simpukat ovat edullisia (eilen 5,95 euroa/kilo) ja meidän mielestämme suurta herkkua. Puuhaahan niissä on, kun ensin pitää pestä äyriäiset ja tarkistaa, että ne ovat elossa eli sulkevat kylmässä vedessä ja koputtaessa kuorensa. Keittämisen jälkeen pitää vielä tsekata, että jokainen kuori on auennut.

Kuolleet ja rikkinäiset kuoret pitää ehdottomasti heittää pois, jotta ei saa äyriäisistä ruokamyrkytystä. Koskaan ei meille ole mitään sattunut, joten ei homma mitään rakettitiedettä ole. Mielelläni kuitenkin ulkoistan pesemisen ja koputtelun miehelle, jotta pääsen rauhassa rakentamaan mausteliemestä juuri niin maukasta ja tulista, että se karkoittaa pimeyden, kosteuden ja tuulen hetkeksi mielestä.