Näytetään tekstit, joissa on tunniste karvarousku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste karvarousku. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. joulukuuta 2017

Suolarouskuilla maustettu kalakukko

Pyrin tyhjentämään pakastinta säännöllisesti ruoasta, jota ei ole syytä säilytellä kuukausikaupalla. Eilen käsiin osui pussillinen katiskalla nostettuja perattuja pieniä särkiä ja ahvenia. Päätin tehdä kalakukon.  
Meillä ei ollut silavaa tai pekonia, joista en edes erityisesti pidä. Sieniä sen sijaan on vaikka kuinka, joten päätin käyttää kukkoon yhden pussillisen miedosti suolattuja karvarouskuja. Suolapuoli oli siis hoidossa. Rasvaksi valitsin voin.

En muistanut punnita kaloja, mutta niitä oli puolen litran pussillinen. Rouskuja oli n. 2 dl. (Lisään rouskuja pakastaessani pusseihin aina suolaa mauksi ja rakenteen vuoksi mutta en tönkkösuolaa niin, että sienet säilyisivät jääkaapissa tai kellarissa. Sienisalaattia varten rouskujani pitää yleensä liottaa hetken tai huuhdella ne pariin kertaan, mutta tätä ruokaa varten en nyt liottanut.)

Minulla ei ole omaa kalakukkotaikinan reseptiä, ja kuopiolaisen miniän reseptikin oli joutunut johonkin. Katselin aikani nettiohjeita, joissa yllätti se, että monessa oli sekä ruis- että vehnäjauhoa. Päätin, että minun kukkooni tulee vain ruisjauhoa. Sekoitin pienen taikinan näillä suhteilla: 1 dl kylmää vettä, 2,6 dl ruisjauhoja, ½ tl suolaa, 25 g voita.

Kaulin taikinan levyksi, mutta en yrittänytkään tehdä siitä suljettua kukkoa. Sen sijaan voitelin keraamisen vuoan, kasasin suolaamattomat kalat keskelle, ripottelin suolaiset ja pieneksi hakatut rouskut kalojen päälle ja vuolin vielä voilastuja päällimmäiseksi. Levitin taikinan täytteen päälle ja tiivistin reunat niin, että ruoka näytti päältäpäin kekomaiselta kukolta. Vuoan pohjalle ei siis tullut taikinaa.

Paistoin kukkoa ensin puolisen tuntia 250 asteessa, minkä jälkeen alensin lämmön 150 asteeseen ja jätin paistoksen uuniin noin kolmeksi tunniksi. Kun kukko oli jäähtynyt sammutetussa uunissa vielä pari tuntia, otin sen ulos, irrotin varovasti vuoasta ja käärin folioon. Samalla käänsin paistoksen niin, että avoin pohja jäi ylöspäin ja olisi valmiina tarjoilua varten.


Maistoimme kukkoa tänään eli seuraavana päivänä. Maku oli muuten erinomainen, mutta kalat olivat hieman kuivan oloisia - eivätkä särkien ruodot tietenkään olleet täysin pehmenneet. Voita (tai sitä rasvaista lihaa) olisi saanut olla runsaasti enemmän. Karvarouskujen ja pikkukalojen maut sopivat kuitenkin upeasti yhteen, ja ruiskuori oli kypsynyt todella herkulliseksi.

Toivottavasti saan keväällä kutuaikaan taas sen verran ahvenia, että voin tehdä kukon pelkästään niistä. Särjet on viisainta säästää omatekoisiin säilykkeisiin, joita paistetaan uunissa niin kauan, että kaikki kalan ruodot todella ovat pehmenneet.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kalenteriluukku 6, karvarousku

Pohdimme ystäväporukassa muutama päivä sitten, onko Suomella kansallissientä. Ei löytynyt, mutta mieleen nousivat monet tutut kantarellista suppilovahveroon. Sitten tuli ehdotus: karvarousku! Se on kaunis vaaleanpunainen ja lakin reunoilta "karvainen" sieni, joka on helppo tunnistaa.

Karvarouskussa tosiaan on jotain hyvin suomalaista. Sen maku on pikkuisen kitkerä ja sieni valmis käytettäväksi vasta keittämisen jälkeen. Mutta miten ihanaa sienisalaattia ja etikkasäilykettä siitä saakaan!

Esimerkiksi saksalaisissa sienikirjoissa karvarousku on merkitty myrkylliseksi. Eivätkä sitä ymmärrä monet muutkaan länsieurooppalaiset keittiöt. Eihän karvarousku ole myrkyllinen, vaikka sen rouskuille tyypillinen maitiaisneste onkin maultaan karvas. Keittämisaikakin on enemmän makukysymys, maitiaisnesteen laimentamista. Minä keitän korkeintaan viisi minuuttia.

Venäjällä rouskuja kyllä käytetään, ja yleisesti niitä vain liotetaan, ei siis keitetä. Minäkin olen viime vuosina usein kerännyt karvarouskut ensin likoamaan isoon astiaan ja keittänyt vasta isomman satsin vain hyvin nopeasti. (Tämä ei ole poliittinen kannanotto!) Vettä täytyy kyllä muistaa vaihtaa päivittäin, eikä sieniä kannata säilyttää kovin lämpimässä. Kuluneen syksyn aikana ongelmaa ei ollut, pidin vateja ihan kuistilla.

Karvarousku kasvaa hyvin yleisenä kangasmetsissä ja monenlaisissa muissakin maastoissa koivun seurassa. Olen kerännyt lajia eniten Pulkkilanharjun rannoilta hyvin läheltä veden rajaa. Kalkkisista olen löytänyt sieniä pari vuotta sitten hauskasta paikasta, satamasta.

Ensimmäiset karvarouskut tänä vuonna keräsin heinäkuun loppupuolella, viimeiset lokakuun puolivälissä. Sen jälkeenkin niitä näkyi, mutta sateet ja osin pakkasyöt tekivät itiöemistä vetisiä.

Muistetaan vielä, että Suomessa voi jokamiehenoikeuden perusteella kuka tahansa kerätä sieniä ja marjoja maastosta - kunhan ei mene kenenkään pihaan. Juhlitaan myös sitä. Hyvää itsenäisyyspäivää!


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Rouskuriemua ja omenaonnea

Sieniä ja omenoita on nyt niin paljon, että riemun ja onnen sijasta voisi puhua raatamisesta.

Mutta koska rakastan molempia, päätän käyttää positiivisia sanoja. Tänään on kerätty, perattu, siivutettu, lohkottu, keitetty, suolattu, kuivattu ja ties mitä.

Aamulla tosin näytti siltä, että sadonkorjuu jäisi tältä päivältä kokonaan, sillä mies oli huonovointinen ja sadettakin tuli ihan riittävästi. Jäimme suosiolla Pulkkilanharjulle, jossa ajattelin tehdä vain pienen kierroksen pihassa sienikorin kanssa. Mutta sitten puolisokin tokeni sen verran, että lähti mukaan kuljeskelemaan. Erityisesti häntä piristi se, että karvarouskujen ja punikkitattien lisäksi löysimme ihan hyvän määrän mustarouskuja ja männynleppärouskuja. Loppujen lopuksi mies kiersi puolet Vähäsaaresta ja minä loput ja saimme kaksi koria täyteen herkkuja.

Suolasieniksi menevät karva- ja mustarouskut sekä pienen määrän haapa- ja kangasrouskuja pilkoimme ja keitimme 5-10 minuuttia, jonka jälkeen suolasin ne kevyesti ja pakastin muovipusseissa kerta-annoksina. Pakastettaviin sieniin ei tietenkään tarvittaisi säilymisen vuoksi suolaa, mutta se parantaa sienten rakennetta ja tekee niistä myös sulatuksen jälkeen "suolasieniä" eli sopivia sienisalaattisieniä. Liikaa suolaa ei kannata lisätä, jotta ei sitten taas joudu liottamaan sieniä pitkään.

Leppärouskut päätimme syödä heti lounaalla. Nehän voi syödä ilman keittämistä, joten paistoin ne hyvässä öljyssä ja lisäsin vain vähän hieman suolaa. Vuolin kesäkurpitsasta ohuita suikaleita, jotka kypsensin nopeasti pannussa öljyn ja valkosipulin kanssa ja tarjosin pastan tyyliin: kesäkurpitsa alla, sienet ja parmesaaniraastetta päällä. Oli muuten hyvää!

Päivällä sää selkeni sen verran, että päätin lähteä yksin käymään Kalkkisissa hakemassa puutarhan antimia. Oikein hyvä, että menin, sillä esimerkiksi luumut olivat aivan kypsiä. Parin päivän päästä ne olisivat olleet joko maassa tai lintujen ruokana.

Omenoita keräsin muutaman ämpärin ja kassin täyteen, minkä lisäksi tarkastin tomaatti- ja kesäkurpitsatilanteen. Omat tomaatit on kohta syöty, mutta on siellä vielä muutama vihreä kypsymässä. Kesäkurpitsapenkissä on runsaasti sekä pieniä kurpitsoita että kukkia, joten satoa tulee vielä. Kolme kohtalaisen kokoista odottaa nyt keittiössä jalostusta.

Omenoista olen keittänyt mehua ja hilloa ja siivutellut kolme uunipellillistä kuivumaan kiertoilmassa - kuivuri kun hurraa täynnä tatteja. Kuistilla odottaa vielä ainakin parikymmentä litraa hedelmiä. Tarkoitus on keittää toinen mehusatsi puolukan kanssa - tänään seassa on sekä puolukkaa että pihlajanmarjaa - sillä Mehumaijassa pelkistä omenoista ja sokerista tulee aika mautonta mehua. Mehustamolla puristettu olisi tietysti parempaa ja terveellisempää, mutta nyt ei taida riittää aikaa tai voimia kerätä isoa määrää kerrallaan ja hankkiutua johonkin mehuasemalle. Netin keskustelujen perusteella voi olla niinkin, ettei mehustamoaikaa edes enää saisi.

Toki syön omenoita ihan sellaisenaankin, mutta valitettavasti tänä vuonna hedelmät ovat kovin rupisia eivätkä siksi oikein houkuta haukkaamaan. Onneksi ihan hyvää omenaa löytyy heti kuoren alta, kun viitsii vähän kuoria ja leikata. Taidanpa huomenna leipoa vielä piirakan.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kuu, kurjet ja karvarouskut

Heräsin aamulla hieman ennen viittä, menin ulos ja ehdin juuri ja juuri nähdä pimentoon menevän kuun, kapean vaalean sirpin maan varjossa. Mies ehti vain vilkaista. Sitten tuli pilvi ja esti meitä näkemästä punaista kuuta.

Päätimme kuitenkin ajaa autolla Kalkkisten satamaan, jossa on vähemmän puita estämässä taivaalle tähyilyä. Puolitoista tuntia tiirailimme läntiselle taivaalle ja yritimme arvuutella, onko jokin vaalea kohta se kuu vai vain pilvien repeämä.

Kun aurinko alkoi nousta, näimme myös jalkoihimme. Kivien seassa satamassa kasvoi kymmenittäin rouskuja ja aika paljon muitakin sieniä. Auton perältä löytyi pari ämpäriä, joihin keräsimme litrakaupalla karvarouskuja ja villakarvarouskuja.

Kun pääsimme kotiin, olimme aika kylmissämme ja sytytimme tulet hellaan, jonka päällä olikin hyvä keittää rouskut talvisäilöntää varten. Koska en omista kunnon kylmäkellaria, en säilö rouskuja varsinaisesti suolaan, mutta ripottelen kyllä vähän suolaa pakastettavien rouskujen sekaan. Kokemukseni mukaan niiden rakenne säilyy parempana, ja onhan sitten jo suola valmiina sienisalaattia valmistaessa.

Tämä on ollut pääosin työpäivä koneen ääressä, mutta eihän täällä maalla luontoelämyksiltä välty. Aamupäivällä osuin pihalle onnekseni juuri silloin, kun noin kymmenen kurjen aura lensi yli. Päivän kylmä tuuli ne varmaan oli ajanut liikkeelle.

Päivän kukkakuva on kasvimaalta, jossa ruusupapu kukkii kauniisti. Olen minä sieltä muutaman pavunkin kerännyt, mutta tuskin niitä enää paljon ehtii kypsyä ennen talvea. Ruokakuvassa on leivän päällä paistettuna eilen keräämiäni herkkusieniä - mustia mutta valtavan herkullisia!