Joskus kaikki ruoka epäonnistuu

Onnistuin sairastumaan juhannuksen alla kesäflunssaan, joka on vienyt voimat vielä tälläkin viikolla. En rehkinyt mitenkään erityisesti kipeänä, mutta yritin kuitenkin esimerkiksi laittaa ruokaa. Virhe. Kaikki yritykset epäonnistuivat eli menivät kertakaikkisen pieleen.

Ensin tein kausiruokaa, varhaiskaalipataa, johon meillä tulee useimmiten kaalin lisäksi sipulia, kuivattuja sieniä, porkkanaa ja mausteita. No, siihen pataan kaatui sellainen määrä suolaa, että olisi kannattanut kiltisti ottaa ainekset padasta ja huuhdella ne suolasta, mutta enpä tehnyt sitä. Tunnin haudutuksen jälkeen pata oli tikkusuolaista eli pahaa, mutta jatkoin edelleen. Raastoin sekaan kaikki jääkaapista löytyvät punajuuret ja aloin hauduttaa lisää. Söimme punajuuri-kaalipataamme tasan yhden lautasellisen kumpikin, sen jälkeen ruoka meni kompostiin. Harmitti tietenkin, koska en käytännössä koskaan heitä syömäkelpoista ruokaa pois. No, tämä ei ollut syömäkelpoista.

Toinen suolaepisodi oli vielä astetta vakavampi. Puoliso haluaa kerran kesässä savustaa grillissä brisketiä eli naudanrinnan osaa, joka vaatii pitkän kypsennysajan. Liha oli tilattu ja saatu Keinuhongan tilalta ja grilli kuumenemassa. Flunssasumussani etsin vanhaa hyvää maustamisohjetta netistä, en löytänyt. Löysin toisen ja ihan vain hetken pohdin, että onpas tässä paljon suolaa. Olisi kannattanut pohtia vähän kauemmin. Suolaa oli ehkä noin kymmenkertainen määrä tarvittavasta.

Mies seisoi itsekin jo vähän flunssaisena noin kuusi tuntia grillin ääressä vahtimassa lihaa, jonka päällä siis oli supersuolainen maustetahna. Lähdimme grillauksen jälkeen vielä hetkeksi käymään asioilla ja jätimme lihan mausteineen folion sisään. Toinen suuri virhe.

Kun avasimme paketin ja maistoimme, tajusin heti, ettei lihaa kertakaikkiaan voi syödä. Hätäpäissäni keksin, että lihan voi upottaa maitoon ja yrittää siten lieventää suolaisuutta. Se auttoikin sen verran, että pystyimme parin tunnin kuluttua syömään ohuenohuet siivut lihaa muiden ruokien ohessa. Vaihdoin maidon ja jätin lihan kylpyyn vielä seuraavaan päivään asti. Suolan määrä olikin tuolloin siedettävä, mutta samalla oli hävinnyt pääosa savun mausta.

Päätimme kuitenkin, että jo nyhtölihaksi muuttunut brisket saisi vielä mahdollisuutensa. Pakastin sen kolmena palana ja otin tänään yhden niistä esiin tehdäkseni uudemman kerran kaalipataa. Heti homman aluksi päätin, että tähän ruokaan EI lisätä yhtään SUOLAA.

Kaalipataan tuli isohko kesäkaali, pala inkivääriä, kolme sipulia, pari porkkanaa, aika monta valkosipulinkynttä, noin 150 g suolaista brisket-paistia, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita, vähän siirappia ja muutama rouhaisu pippurisekoitusta. Haudutin kasviksia ensin hetken öljyssä ja lisäsin sitten pataan loput ainekset ja vähän vettä. Pata tekeytyi uunissa noin puolitoista tuntia.

Olipa juhlallista nostaa suuhunsa lusikallinen pataa, josta jopa hieman puuttui suolaa. Olikin muuten niin hyvää, että unohdin ottaa kuvan valmiista ruoasta!

Herkkutatteja pannulla, grillissä ja rasvakeittimessä

Niinhän siinä sitten kävi, että herkkutattisesonki pamahti päälle pari viikkoa sitten. Ensimmäisen kunnon saaliini keräsin Hollolasta 30.8. ja Asikkalan puolelta 4.9. Sen jälkeen herkkutatteja onkin noussut kaikille kulkuväylilleni sen verran paljon, ettei ole tarvinnut piipahtaa edes syvemmälle metsään.

Kun herkkuja nousee, niitä pitää tietysti syödä mahdollisimman paljon tuoreeltaan. Ensin vain paistettuna pannussa voissa tai oliiviöljyssä, mausteina vain hieman suolaa ja mahdollisesti jotain yrttiä. Leivän päälle, pastan tai perunan lisukkeeksi, ihanaa!

(Paitsi että vatsani ilmoitti jo kolmen tattipäivän jälkeen, että nyt voisi pitää taukoa. Uskoin, koska en halua kokea samaa kohtaloa kuin kantarellien kanssa. Niiden sisältämä sokeri - todennäköisesti mannitoli - aiheuttaa minulle samanlaisia oireita kuin laktoosi sitä sietämättömille. Uskoakseni kestän ainakin vielä sienisokeri trehaloosia, jota on herkkutateissa huomattavan paljon. Sen verran sulamatonta ja vahvaa ruokaa sienet kuitenkin ovat, että pieni tauko silloin tällöin on hyvästä. )

Ja tietenkin tatteja voi grillata (kuvassa tosin punikkitatteja). Grillausta varten marinoin sieniä sitruunalla, yrttimausteella ja pienellä määrällä öljyä sekä sherryä tai konjakkia. Alkoholia ei kannata laittaa suuria määriä, ettei se syty grillissä tuleen...

Viikko sitten päätin lopulta kokeilla friteerattuja herkkutattiviipaleita, joita olen valmistanut edellisen kerran 2013 syksyllä, kun testailimme italialais-suomalaisen sienikirjamme reseptejä (kirja on valitettavasti loppuunmyyty!). Sain äidiltä sopivasti rasvakeittimenkin, jossa homman voi hoitaa turvallisesti.

Reseptin idea on siis kastaa tatit muna-jauhoseokseen, paistaa kullanruskeiksi öljyssä, valuttaa liiasta rasvasta ja sen jälkeen maustaa suolalla ja sitruunalla. Kyllähän niistä hyviä tulee, mutta jotenkin sienen oma maku hieman hukkuu frittitaikinan sisään. Etenkin puoliso oli sitä mieltä, että yksi kerta riittää.

Valmiita tattisiivuja oli kuitenkin vaikka kuinka, joten seuraavana päivänä päätimme paistaa niitä ihan sellaisenaan öljyssä. Ja kyllä kannatti! Viilasin hommaa vielä sen verran, että marinoin viipaleita ensin sitruunamehulla ja sitten paistoin niitä tosi kuumassa eli 185-asteisessa öljyssä. Näin viipaleista tuli reunoilta ruskean rapeita ja sisältä kiinteän mehukkaita. Paiston jälkeen viipaleet kannatti tietenkin taas valuttaa turhasta öljystä ja suolata syödessä.

Tylsintä rasvakeittämisessä on se, ettei siinä voi käyttää helposti syttyvää oliiviöljyä vaan paljon ikävämmän makuisia auringonkukka- ja rypsiöljyä. Öljyä tarvitaan myös aika paljon, eikä sitä voi käyttää kuin kolme-neljä kertaa ja sen jälkeen heittää kompostiin (ei missään tapauksessa viemäriin!).

Siirsinkin rasvakeittimen muutaman päivän jälkeen taas varastoon odottamaan. Nostan sen esiin seuraavan kerran, kun teen ison määrän riisipaperikääryleitä, joissa on tietenkin sisällä sieniä ja vihanneksia.

Kun pitää miettiä säilöntää, päädyn yleensä kuivaamiseen. Mutta kun kuivuriin ja kuivauskaappiin ei enää mahdu, olen toki paistanut osan pilkottuna pakastimeenkin.

Syödään ulkona mutta ei grillata!

Nyt on niin kuivaa, että jopa meidän grillauksemme on pistetty tauolle. Meillähän puilla lämpiävä valurautagrilli on käytössä ympäri vuoden: siinä on halstrattu, savustettu ja monin tavoin paistettu kasviksia, kalaa, lihaa ja sieniä.

Pidämme ulkokeittiötämme jopa varsin turvallisena, koska grilli seisoo laattojen päällä, ja siihen saa kannen sekä tulipesän että parilan päälle.

Grillaaja tietenkin valvoo tulta koko ajan, ja aina on myös vesiämpäri vieressä.

Mutta nyt on metsäpalovaroitus koko maassa, ritisevan kuivaa ja ajoittan myös tuulista. Yksikin kipinä riittää sytyttämään rutikuivan maaston vaikkapa siinä muutaman metrin päässä, jossa sattuukin olemaan kuivaa heinää ja oksia.

Suosittelen, etteivät muutkaan uhmaisi olosuhteita vaan pitäisivät grillinsä kylminä seuraaviin kunnon sateisiin asti. Mm. Metsähallitus ja Ilmatieteen laitos ovat varoittaneet avotulesta edes rakennetuilla tulipaikoilla.

Luonnossa syömistä ei tietenkään tarvitse lopettaa! Mikä sen ihanampaa kuin katsella ja kuunnella lintujen ja pölyttäjien (toivottavasti niitä on kaikkien puutarhoissa!) aherrusta, kun itse on istahtanut rauhassa syömään. Jos ei muuta, sen kahvikuppinsa ainakin jaksaa kantaa ulos. Jotain juhlallista luonnossa syömisessä on aina.

Talvigrillausta

Tukeva ja laadukas valurautainen ulkogrilli on ehkä paras kodinkoneostoksemme vuosiin. Ja tämän sanon minä, joka aluksi vähän nikottelin kallista ostosta. Grillasimme ja savustimme vihanneksia, kalaa, sieniä ja lihaa koko kesän ja jatkoimme ruoanlaittoa ulkona ajoittain syksyllä. Ja tänään, kun tuuli taukosi ja aurinko tuli esiin, talvigrillasimme ulkona.

Kymmenen asteen pakkasessa grillin ääressä vietetään mielellään vain paistoaika, joten esikäsittelimme vihannekset ja lihan mahdollisimman hyvin sisällä. Meillä oli pari saksanhirven pihviä ja yksi ankanrinta - molemmat marketin pakastealtaasta - jotka oli sulatettu ajoissa ja ankanrinta myös marinoitu syksyllä tehdyn herkkutattisäilykkeen etikkaliemessä.

Kun grilli oli saatu kuumaksi, laitoimme ensimmäiseksi paistumaan punajuuriviipaleet, jotka kokemuksen perusteella vaativat pitkän kypsymisajan. Sivelin viipaleet etukäteen öljyllä ja maustoin rosmariininoksilla ja suolalla. Seuraavaksi parilalle meni ankanrinta paksu ja rasvainen nahkapuoli alaspäin. Seuraavat järjestyksessä olivat öljytyt ruusukaalit ja pavut ja lopuksi saksanhirvipihvit.

Tyynessä säässä grillaaminen onnistui hyvin sen jälkeen, kun tuli oli saatu kunnolla syttymään ja parila kuumaksi. Kun ruoka-aineet olivat mielestäni lähes valmiit, kiedoin ne nopeasti folioon ja jätin vielä hetkeksi parilan reunalle vetäytymään.

Ruokapöydässä sisällä totesimme, että ankanrinta onnistui täydellisesti. Lintuhan pitää paistaa läpikypsäksi, mutta rasvainen nahka ja marinadi pitivät sen mehukkaana. Saksanhirvenpihvit olivat ok, mutta todennäköisesti liha ehti jäähtyä hieman liikaa ennen paistamista, minkä vuoksi rakenne ei ollut ihan täydellinen.

Punajuuret ja kaalit olivat myös oivallisia, pavut jäivät hieman koviksi. Kaikissa ruoissa oli mukavasti myös hieman savun makua, sillä pakkassäässä ei ollut aikaa jäädä odottamaan täydellistä hiillosta, vaan grillasimme osittain tulen päällä

Kovin usein emme lihaa syö, joten yritämme herkutella harvoilla kerroilla hieman paremmin. Lihan lisukkeena maistuivat erityisen hyvin itse keitetyt pihlajanmarjahyytelö ja suppilovahverohillo. Oli meillä myös salaattia ja lanttulaatikkoa.

Hoitokoira oli tietenkin mukana ulkona haistelemassa hyviä hajuja. Pari sisältä haettua tyynyä auttoivat sitä pysymään lämpimänä sen aikaa, kun ei ehditty juosta ja pelata.