Rapeaa "pekonia" herkkutateista

Moni varmaan muistaa, että herkkutatteja nousi syksyllä vaikka kuinka. Osan tateista säilöin siivuina pakastimeen käytettäväksi talven herkkuhetkiä varten.

Ennen pakastamista käytin siivuja sen verran uunissa, että bakteeritoiminta lakkasi.

Joulun ruokamaratonin aikoihin otin pitkästä aikaa esille rasvakeittimen, jossa paistoin ensin vihanneksilla ja sienillä täytettyjä riisipaperikääryleitä. Koska oli sääli heittää hukkaan öljyä yhden käytön jälkeen, päätin seuraavana päivänä paistaa siinä rapeita herkkutattisiivuja.

Kokeilimme jo kesällä friteerattuja herkutatteja ja havaitsimme, että ne ovat parhaimmillaan ilman mitään taikinaa. Siispä päätin nytkin maustaa ja paistaa siivut rapeiksi.

Koska pakastetut viipaleet ovat kosteita, käytin niitä taas hetken kiertoilmauunissa pirskotettuani päälle hieman limettimehua. Kun liiallinen kosteus oli haihtunut, ripottelin sienille hieman suolaa. Lämmitin rasvakeittimen rasvan 180-asteiseksi ja laitoin sienet paistumaan.

Muutaman minuutin kuluttua sieniviipaleet olivat paistuneet rapeiksi, minkä jälkeen nostin ne hetkeksi talouspaperille kuivumaan. Kun toin viipaleet pöytään, puoliso maistoi ja totesi hyväksyvästi "sienipekonia!". Erityisen hyviä viipaleista tuli, kun ripottelin päälle herkkutattisuolaa. *

Todellisuudessa emme ole pekonin ylimpiä ystäviä, mutta rapeat ja maukkaat tattiviipaleet kyllä miellyttivät. Tulipa mieleeni, että tämä vegaaniherkku voisi maistua myös oikean englantilaisen aamiaisen ystäville. 

*Seuraavassa 'pieni keksintö' -kirjoituksessa kerron, miten sienisuolaa tehdään.

Herkkutatteja pannulla, grillissä ja rasvakeittimessä

Niinhän siinä sitten kävi, että herkkutattisesonki pamahti päälle pari viikkoa sitten. Ensimmäisen kunnon saaliini keräsin Hollolasta 30.8. ja Asikkalan puolelta 4.9. Sen jälkeen herkkutatteja onkin noussut kaikille kulkuväylilleni sen verran paljon, ettei ole tarvinnut piipahtaa edes syvemmälle metsään.

Kun herkkuja nousee, niitä pitää tietysti syödä mahdollisimman paljon tuoreeltaan. Ensin vain paistettuna pannussa voissa tai oliiviöljyssä, mausteina vain hieman suolaa ja mahdollisesti jotain yrttiä. Leivän päälle, pastan tai perunan lisukkeeksi, ihanaa!

(Paitsi että vatsani ilmoitti jo kolmen tattipäivän jälkeen, että nyt voisi pitää taukoa. Uskoin, koska en halua kokea samaa kohtaloa kuin kantarellien kanssa. Niiden sisältämä sokeri - todennäköisesti mannitoli - aiheuttaa minulle samanlaisia oireita kuin laktoosi sitä sietämättömille. Uskoakseni kestän ainakin vielä sienisokeri trehaloosia, jota on herkkutateissa huomattavan paljon. Sen verran sulamatonta ja vahvaa ruokaa sienet kuitenkin ovat, että pieni tauko silloin tällöin on hyvästä. )

Ja tietenkin tatteja voi grillata (kuvassa tosin punikkitatteja). Grillausta varten marinoin sieniä sitruunalla, yrttimausteella ja pienellä määrällä öljyä sekä sherryä tai konjakkia. Alkoholia ei kannata laittaa suuria määriä, ettei se syty grillissä tuleen...

Viikko sitten päätin lopulta kokeilla friteerattuja herkkutattiviipaleita, joita olen valmistanut edellisen kerran 2013 syksyllä, kun testailimme italialais-suomalaisen sienikirjamme reseptejä (kirja on valitettavasti loppuunmyyty!). Sain äidiltä sopivasti rasvakeittimenkin, jossa homman voi hoitaa turvallisesti.

Reseptin idea on siis kastaa tatit muna-jauhoseokseen, paistaa kullanruskeiksi öljyssä, valuttaa liiasta rasvasta ja sen jälkeen maustaa suolalla ja sitruunalla. Kyllähän niistä hyviä tulee, mutta jotenkin sienen oma maku hieman hukkuu frittitaikinan sisään. Etenkin puoliso oli sitä mieltä, että yksi kerta riittää.

Valmiita tattisiivuja oli kuitenkin vaikka kuinka, joten seuraavana päivänä päätimme paistaa niitä ihan sellaisenaan öljyssä. Ja kyllä kannatti! Viilasin hommaa vielä sen verran, että marinoin viipaleita ensin sitruunamehulla ja sitten paistoin niitä tosi kuumassa eli 185-asteisessa öljyssä. Näin viipaleista tuli reunoilta ruskean rapeita ja sisältä kiinteän mehukkaita. Paiston jälkeen viipaleet kannatti tietenkin taas valuttaa turhasta öljystä ja suolata syödessä.

Tylsintä rasvakeittämisessä on se, ettei siinä voi käyttää helposti syttyvää oliiviöljyä vaan paljon ikävämmän makuisia auringonkukka- ja rypsiöljyä. Öljyä tarvitaan myös aika paljon, eikä sitä voi käyttää kuin kolme-neljä kertaa ja sen jälkeen heittää kompostiin (ei missään tapauksessa viemäriin!).

Siirsinkin rasvakeittimen muutaman päivän jälkeen taas varastoon odottamaan. Nostan sen esiin seuraavan kerran, kun teen ison määrän riisipaperikääryleitä, joissa on tietenkin sisällä sieniä ja vihanneksia.

Kun pitää miettiä säilöntää, päädyn yleensä kuivaamiseen. Mutta kun kuivuriin ja kuivauskaappiin ei enää mahdu, olen toki paistanut osan pilkottuna pakastimeenkin.

Ruokaterveisiä Italiasta

Vietin vapun molemmin puolin kahdeksan päivää Italiassa, pääosin Positanossa Amalfin rannikolla ja pari päivää Napolissa. Joka päivä tietenkin söin, yleensä hyvin. Listaan tähän muutamia asioita, jotka ovat tyypillisiä alueen ruokakulttuurille ja josta osan voisi tuoda meillekin.

Tunnetuin Napolin alueen ruoka on tietenkin pizza, joka on syntynyt Napolin kaupungissa. Siihen kaikkein vanhimpaan pizzeriaan, josta saa vain aitoja peruspizzoja eli margheritaa ja marinainaa, en valitettavasti ehtinyt.

Maistoimme lättyjä Amalfissa, jonka turistiravintolan versio oli pieni pettymys, mutta ihan varmasti alueelta olisi saanut hyviäkin pizzoja. Perusasiat hyvässä pizzassa ovat kuitenkin nämä: ei yli kolmea täytettä samaan paistokseen eikä niitä vähiäkään tarvitse olla monen sentin kerrosta. Pizza on edullinen ruoka, jonka maku syntyy kuumasta uunista, kunnon taikinapohjasta ja kohtuullisesta määrästä hyviä aineksia kuten tomaattia, öljyä, valkosipulia, juustoa, basilikaa, mereneläviä, sieniä jne.

Merenelävät näkyivät ruokalistalla kiitettävästi, etenkin erilaiset simpukat, mustekalat ja katkaravut. Kalaakin olisi saanut, aika paljon kalliimmalla. Rakastan äyriäisiä ja onneksi voin niitä nykyään syödäkin (hieman varon muutaman allergiakokemuksen jälkeen). Tilasin pastaa hietasimpukoilla, sinisimpukkakeittoa ja friteerattuja äyriäisiä, joista aika iso osa oli pieniä mustekaloja. Yksinkertaisia annoksia, joihin en pettynyt.

Friteeratut ruoat olivat muutenkin esillä vahvasti. Ei kuulosta terveelliseltä eikä välttämättä herkulliseltakaan, jos ajattelee kalapuikkoja tai niitä nahkamaisia ja hieman härskiintyneessä rasvassa paistettuja mustekalarenkaita, joita saa liian usein "etnisten" ravintoloiden lounaspöydissä. Matkalla maistamani friteeratut äyriäiset, vihannekset ja monet muut herkut maistuivat kaikki taikinan ja rasvan sisällä omilta itseltään ja jopa raikkailta, ainakin sitruunatujauksen jälkeen.

Eksoottisin frittielämys oli napolilainen katuruoka Cuoppo, paperinen tötterö täynnä herkkuja. Menimme kojulle, jossa edellisenä iltana oli ollut ehdottomasti pisin jono koko Spaccanapoli-kävelyalueella.

Valitsimme kolmeen naiseen yhden annoksen, jossa oli terra- eli maan makuja. Tunnistimme ainakin perunamuusi-, pasta- ja riisipallot, munakoiso- ja kesäkurpitsasiivut ja polentakuutiot sekä palleron, jonka sisällä oli ricottajuustoa. Hyvin riitti, etenkin kun otti päälle vielä jäätelöt.

Jäätelö eli gelato on kokemukseni mukaan ihanaa ihan missä päin Italiaa tahansa. Aitoja makuja marjoista erilaisiin pähkinöihin, kahveihin, suklaisiin jne. on monia. Amalfin rannikolla oli syytä ottaa toinen tai yksi palloista aina sitruunalla maustettuna, sillä alue on tunnettu sitruunanviljelystään. Henkilökohtainen suosikkini tosin on pistaasipähkinä, ihana vihreä ja omansa makuinen.

Sitruuna ja tietenkin siitä tehty Limoncello-likööri näkyi ihan joka paikassa Positanon majapaikkamme puutarhan sitruunapuista kaupunkien kauppoihin ja tehtaisiin. Yhden limoncellolasillisen join ruoan jälkeen, vaan enpä huomannut sitä kuvata sen paremmin kuin ainuttakaan pulloa tai alan kauppaa. Sen sijaan sain maistaa tuoretta sitruunaa suoraan puutarhasta - makeaa, parfyymistä ja aivan eri makuista kuin ruoanlaitossa käytettävät happamat serkkunsa. Upean makuisia olivat myös saman puutarhan veriappelsiinit.

Vihannekset. Kaiken pastan, leivän, öljyn ja juuston vastapainoksi ruoissa käytetään paljon tuoreita vihanneksia. Söin pari kertaa ihan vain grillattuja kauden vihanneksia, oikein hyvää.

Suorastaan taivaallinen oli risotto, jossa oli kurpitsaa ja herkkutatteja. Samassa paikassa saimme kokin yllätyksenä aluksi herneenpalot, joitka tarjoiltiin hernepyreen ja pehmeän juuston kanssa.

Italiassa ennen päivällistä juodaan usein aperitiivit eli alkudrinkit. Ihanin on aina vain punainen Aperol spritz, johon tulee Aperol-katkeroa, prosecco-kuohuviiniä, kivennäisvettä ja appelsiiniviipale. Alkujuomat eivät maksa paljon edes turistiravintoloissa, lisäksi kylkeen saa yleensä vähintään sipsejä ja suolakeksejä, joskus myös oliiveja ja muuta pikkusyötävää. Ruoan kanssa join usein myös lasillisen viiniä, mutta rypäleistä tai merkeistä en osaa sanoa sen kummemmin mitään, ihan kohtalaisia ruokaviinejä tarjottiin ns. talon viineinä.

Kahvi! Se on Italiassa vahvaa ja hyvää, aamulla usein cappuccinoa tai caffè lattea, päivemmällä espressoa. Kun juo kahvinsa seisten tiskillä, se ei maksakaan juuri mitään, pöytiin tarjoiltuna ehkä pari euroa.

Vielä yksi bonus eli leivonnaiset. Napolissa sorruin aamukahvin kanssa sfogliatellaan, superohuista lehtitaikinakerroksista simpukan muotoon leivottuun rasvaiseen ja samalla ihanan lehtevään leivonnaiseen, jossa oli paksua vaniljanmakuista kreemiä sisällä. Kokemisen arvoinen sen yhden kerran. Kahviloissa oli tarjolla myös suloisia pieniä leivoksia, joista valitsimme matkakumppanin kanssa suurilla metsämansikoilla päällystetyn. Ihanuus!

Ja sitten vielä tuliaiset kotiin. Ostin kolmen purkin satsin tryffelitahnoja ja yhden Franciacortan Ca'del Bosco -kuohuviinin. Korkkasimme jo eilen pullon ja yhden purkeista grillattujen parsojen kyytipojaksi. Aika taivaallista.

Matkani varsinainen tarkoitus oli osallistuminen valokuvauskurssille. Aiheet eivät käsitelleet ruokaa, minkä vuoksi ruokakuvat otin kaiken muun sivussa. Pari kertaa oli niin nälkä ja jano, että unohtui. Onneksi useimmiten muistin !

Buon appetito!