Näytetään tekstit, joissa on tunniste herkkutatti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste herkkutatti. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Vihdoinkin tatteja ja muutenkin kausi päällä!


Olipa aikamoinen yllätys, että löysin kesän ensimmäiset varsinaiset sieniapajat samoihin aikoihin, kun Päijät-Hämeeseen annettiin metsäpalovaroitus.

Viime perjantaina keräsin pieniä kantarelleja, yhden leppärouskun ja puoliksi syödyn herkkutatin lähimetsästä Kalkkisista ja sunnuntaina melkein kävelin ensimmäisten haavanpunikkitattien päälle Pulkkilanharjun pihassamme.

Nämä molemmat pikkuiset sienisaaliit päätyivät saman tien pannulle ja osaksi päivän ruokaa. Juuri näin valmistan aina ensimmäiset paistosienet.

Pannulle vain voita ja sienet ja ehkä hieman kesäsipulia, mausteiksi vain tuoreita yrttejä, suolaa ja pippuria. Kun lautasella on uusia perunoita ja tuoreita kasviksia, ei parempaa olekaan. Ja toki sienet voi nauttia myös iltaleivän päällä!

Nyt on muutenkin paras satokausi päällä. Parsakausi tosin oli ja meni - ja oli hieman satoisampi kuin viime vuonna. Saimme muutamat maistiaiset, jotka vakuuttivat siitä, että viljelyssä on järkeä. Vasta nostetut tangot maistuvat tuoreemmilta ja raikkaammilta kuin ostetut.

Perunoita olen nostanut maasta muutaman kerran, tomaatteja kerännyt kasvihuoneesta vajaan kuukauden ajan ja ensimmäiset pavut ovat kypsyneet.  Myös retiisejä, sipuleita ja mausteyrttejä saa kerätä koko ajan, kesäkurpitsanviljely sen sijaan ei tänä vuonna onnistunut. Katsotaan, miten käy ensimmäiselle kokeilulleni myskikurpitsan kanssa... Kukkia on ainakin reippaasti.

Eniten puuhailen kuitenkin nyt marjapensaissa, jotta ehtisin saada edes osan punaherukoista talteen ja mehuksi ennen rastaita. Onneksi mustia viinimarjoja on niin paljon, etteivät mitkään lintuparvet ehdi syödä niitä ennen meitä ihmisiä. Ja ihan kohta kypsyvät myös karviaiset, suosikkini!

Karhunvadelmat ja luumut ovat vielä raakoja, hyvä niin. Aika ja voimat loppuisivat, jos kaikki puutarhan ja metsän antimet kypsyisivät yhtä aikaa. Tiedän jo, että elo- ja syyskuun kaikki vapaat ajat kuluvat ulkona ja keittiössä.

Niitä vapaitahan ei koskaan ole oikeastaan tarpeeksi, kun samaan aikaan saa ja pitää tehdä kiinnostavia kirjoitustöitä. Joka elokuu kyllä toivon, että kalenterissa olisi ylimääräisiä tunteja, päiviä ja viikkoja syksyn sadonkorjuun aikaan.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Italian tuliaisia keittiössä

Vietin kuun alussa pari viikkoa Firenzessä ja ostin tietenkin tuliaisiksi italialaisia herkkuja. Keskityin tryffelituotteisiin ja maustesekoituksiin, jotka ovat tyypillisiä turisteille tarjottavia tuotteita mutta samalla myös erittäin maukkaita sellaisia.

Itse asiassa ensimmäiset ostokset tein isosta keskustan kauppahallistaa, jossa käy myös paikallisia. Sienikoju oli huumaava, koska siellä oli kymmenittäin erilaisia sieniä kuivattuina ja säilöttyinä. Nyt harmittaa, etten huomannut ennen kuin kuvasta, että tarjolla olisi ollut huhtasieniä (pinkki lappu, jossa lukee morchella), niitähän olisi pitänyt ostaa! Kuivattuja herkkutatteja en tarvitse, sillä niitä on itselläkin myyntiin asti.

Mutta tryffelituotteita siis ostin, ja täydensin ostoksia vielä supermarketissa ja toisessa herkkumyymälässä. Mukaan lähti valkoisella ja mustalla tryffelillä maustettuja tahnoja, joissa perusraaka-aine on jokin edullisempi sieni tai vihannes.  Ostin myös tryffeliöljyä, -voita ja suolaa.

Ensimmäistä tryffelitahnaa - mustalla tryffelillä maustettua herkkusientä - maistoimme jo viikonvaihteessa parsojen mausteena. Maku oli hyvä ja tunnistettava, vaikka ei pärjännytkään lahtelaisen TryffDelin kotimaisella tryffelillä maustetulle tuotteelle. Hintakin toki on ihan eri luokkaa, italialaisen "halpiksen" vain noin kolmasosa suomalaisen superherkun hinnasta.

Sen verran säästäväinen olen, että kaavin kaikki tryffelisäilykkeet käyttöön viimeistä murenta ja öljyistä pisaraa myöten. Niinpä huljuttelin purkin pohjalle jääneen puoli senttiä tahnaa hyvällä oliiviöljyllä tänään paistamani sienipizzan päälle. Pakastimesta löysin vielä rasiallisen kauniita herkkutattiviipaleita, joiden rinnalle pizzan päälle veistelin vuohenjuuston ja punahomejuuston jämät jääkaapista. Lisäksi pizzaan tuli vielä hiukan tuoreita ruohosipulinkukkia ja saksankirvelin lehtiä sekä ripaus tryffelisuolaa.

Uskokaa tai älkää, mutta näin hyvää pizzaa en saanut kertaakaan Firenzessä! Ohje onkin mukaelma roomalaislähtöisen ystäväni Lian herkkutattipizzasta, johon tulee savujuustoa ja mozzarellaa sekä tietenkin hyvää oliiviöljyä. Alkuperäinenkin on loistava resepti, mutta tällä kertaa pieni ripaus tryffeliä vielä korosti makuja. (Pizzataikinan salaisuuden kerron täällä.)

Toiseen pizzapohjaan laitoin tomaattikastikkeen sekaan Firenzestä tuomaani maustekoitusta, jossa siinäkin on herkkutattia ja sen lisäksi persiljaa, valkosipulia, tomaattia, kivikkokäenminttua, chiliä, suolaa ja pippuria. Täytteiksi valitsin tomaatteja ja etikkaan säilömiäni voikukannuppuja sekä ruohosipulisilppua. (Marinoiduista voikukannupuista kerron puolestaan täällä.) Päälle lisäsin raastettua mustaleimajuustoa.

Tämä toinen pizzaversio oli lähempänä sitä, mitä suomalaiset pitävät pizzana. Maukas toki, mutta ei samanlainen superherkku kuin herkkutattipizza.

Herätän taas henkiin ajatuksen "pienestä keksinnöstä" ja muistutan siitä, että kannattaa käyttää tryffelin kaltaisten herkkusäilykkeiden pohjat maustamiseen. Olen harrastanut tätä aikaisemminkin lisäämällä mm. aurinkokuivattujen tomaattien yli jäänyttä öljyä leipätaikinaan.

P.S. Tiedän kyllä, että pizza on suomeksi pitsa. Mutta koska harrastan italian kieltä ja Italian keittiötä ja kulttuuria, käytän alkuperäistä kirjoitusasua.


perjantai 3. toukokuuta 2019

Sieniuutisia

Kevään tärkeimmät sieniuutiset koskevat yleensä korvasieniä - ainakin ruokasienten metsästäjillä. Tänään löysin ensimmäiset Kalkkisista hakkuuaukolta, jossa olen parina muunakin vuonna saanut hyvin saalista. Pieniä olivat vielä, ja ilmassa oli räntää, mutta keräsin silti talteen. Jonkin verran oli myös laakakorvasieniä.
Vappuaattona ja -päivänä kävin molempina katsomassa pari muuta paikkaa, ilman tulosta. Oli jo iskemässä pikku paniikki, sillä olen lähdössä huomenna pariksi viikoksi matkoille. Minulle kylmä takatalven henkäys tulee itse asiassa kuin tilattuna, sillä nyt voin vielä toivoa, että korvasieniä löytyisi myös vielä toukokun lopulla paluuni jälkeen.

Minulla korvasienet menevät aina ensin kuivuriin, sillä kuivatus tiivistää maun. Etenkin korvasienten kohdalla menettely on tarpeen, sillä niitähän pitää keittää pariin kertaan viisi minuuttia ja heittää vielä vesi välillä pois, jotta myrkky häviää. Samalla valitettavasti häviää aika paljon makuakin. Mutta kuivattamalla siitä saa kokemukseni mukaan enemmän talteen.

Ja kyllä - myös kuivatut sienet pitää keittää ennen ruoaksi valmistamista, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten oltiinkin sitä mieltä, että kuivattamalla myrkyt häviävät. Sikäli tieto täsmää, että iso määrä kuivuvia korvasieniä kyllä aiheuttaa vähintään päänsäryn, jos erehtyy tekemään sen asuinhuoneissa. Mutta ei se myrkky kuulemma kaikki ilmaan häviä, joten keitetään siis ihan sovinnolla tämän ohjeen mukaan.

Toinen sieniuutiseni koskee myös kuivattuja sieniä. Ilokseni Viini-Pihamaan puoti Kalkkisissa otti myyntiin viime kesänä ja syksynä keräämiäni ja kuivattamiani herkkutatteja ja suppilovahveroita. Siellä niitä siis pitäisi olla hyllyssä, kun puoti avaa ovensa ensin viikonlopuiksi toukokuussa ja sitten kesäkuussa ihan kaikkina päivinä viikossa. 

Ne ovat todellista lähiruokaa, sillä suurimman osan saaliista olen kerännyt Kalkkisten ja Pulkkilanharjun metsistä, kauimmaiset Hollolasta.

Samalla kun vein sieniä myyntiin, kuulin uutisen, jonka mukaan Pihamaan kahvio tarjoaa alkavana kesänä yhä enemmän paikalla leivottuja tuotteita. Se oli hieno uutinen meille kaikille, jotka istumme kahvilassa kesätouhujemme lomassa. Jo tähän asti kahvilasta on saanut monia hyviä herkkuja, mutta ainahan sitä odottaa uutuuksia!

tiistai 8. tammikuuta 2019

Sienisuolaa monta sorttia

Myönnän heti kättelyssä, ettei sienisuola ole oma keksintöni. Olen ostanutkin ihanaa tryffelisuolaa lahtelaisesta TryffDelistä, joka jalostaa tuotteita jalosta kotimaisesta tryffelistä.

Syksyllä ja joulun alla aloin kuitenkin kokeilla ihan tosissani sitä, miltä eri sienilajeilla maustettu suola maistuu. Maku- ja tuoksueroja totisesti on! Sekin tietenkin vaikuttaa, miten paljon sekoitukseen laittaa kuivattua sientä ja miten paljon suolaa.

Olen käyttänyt omiin sienisuolasekoituksiini herkkutattia, suppilovahveroa, mustatorvisientä ja sikurirouskua. Kaksi jälkimmäistä lajia ovat tryffelin tapaan hienosti aromaattisia ja antavat makua jo pieninä määrinä. 
Meidän suosikkimme on keittää uppomunia - mieluiten Korven Karitsan viiriäisenmunista - ja ripauttaa herkullista tryffeli-, mustatorvisieni- tai sikurirouskusuolaa päälle. Upea makuelämys!

Tatit (myös punikkitatti tai vaikkapa eri tattilajien sekoitus) ja suppilovahverot ovat taas enemmän perusmakuja, joista saa hyvää maustetta keittoihin, patoihin ja kastikkeisiin.

Sienisuolaan tarvitaan siis kuivattuja sieniä ja hyvälaatuista (karkeaa) meri- tai vuorisuolaa.

Perusresepti on tämä: jauha tai murskaa kuivatut sienet sellaiseen karkeuteen, etteivät muutu ihan pölyksi. Jos suola on kovin isokiteistä, voit jauhaa sitäkin hetken, mutta jätä kuitenkin karkeaksi.

Sekoita sienijauhe ja suola esimerkiksi tilavuussuhteessa puolet ja puolet tai 1/3 sientä ja 2/3 suolaa.
Suolaa on painossa mitattuna tietenkin aina enemmän, koska kuivattu sieni ei paina juuri mitään. Sen jälkeen ei enää tarvitakaan kuin tiivis purkki, johon suolan säilöö ja josta sitä ottaa käyttöön.

Käytän sienisuolaa lähes kaikissa vihannes- ja sieniruoissa ja niissä harvoissa liharuoissa, joita vielä teen.

Kalan maustan vielä mieluummin pelkällä suolalla tai yrttisuolalla, mutta toki oheen voi tehdä sienikastikkeen tai -muhennoksen, jota terästää sienisuolalla. Ja jos sienisalaatin rouskuja on tullut liotettua liikaa, ripaus sienisuolaa nostaa taas maut esiin!

Joku ehkä kysyy, raaskiiko sieniä käyttää suolan maustamiseen. Siinä vaiheessa viimeistään, kun se viimeinenkin kuivakaappi pullistelee kuivattujen sienten pusseja ja purnukoita. Suola säilöö maun oikein hyvin, jos purkkia ei jätä pitkäksi aikaa auki pöydälle.

Pienet suolapurkit ovat myös oikein oivia lahjoja. Annoin niin monta purkkia joululahjoiksi, että kuvattavaksi jäi ostetun tryffelisuolan lisäksi enää oma käyttöpurkki herkkutattisuolaa.

Tämä on toinen pieni keksintö -kirjoitukseni.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Rapeaa "pekonia" herkkutateista

Moni varmaan muistaa, että herkkutatteja nousi syksyllä vaikka kuinka. Osan tateista säilöin siivuina pakastimeen käytettäväksi talven herkkuhetkiä varten.

Ennen pakastamista käytin siivuja sen verran uunissa, että bakteeritoiminta lakkasi.

Joulun ruokamaratonin aikoihin otin pitkästä aikaa esille rasvakeittimen, jossa paistoin ensin vihanneksilla ja sienillä täytettyjä riisipaperikääryleitä. Koska oli sääli heittää hukkaan öljyä yhden käytön jälkeen, päätin seuraavana päivänä paistaa siinä rapeita herkkutattisiivuja.

Kokeilimme jo kesällä friteerattuja herkutatteja ja havaitsimme, että ne ovat parhaimmillaan ilman mitään taikinaa. Siispä päätin nytkin maustaa ja paistaa siivut rapeiksi.

Koska pakastetut viipaleet ovat kosteita, käytin niitä taas hetken kiertoilmauunissa pirskotettuani päälle hieman limettimehua. Kun liiallinen kosteus oli haihtunut, ripottelin sienille hieman suolaa. Lämmitin rasvakeittimen rasvan 180-asteiseksi ja laitoin sienet paistumaan.

Muutaman minuutin kuluttua sieniviipaleet olivat paistuneet rapeiksi, minkä jälkeen nostin ne hetkeksi talouspaperille kuivumaan. Kun toin viipaleet pöytään, puoliso maistoi ja totesi hyväksyvästi "sienipekonia!". Erityisen hyviä viipaleista tuli, kun ripottelin päälle herkkutattisuolaa. *

Todellisuudessa emme ole pekonin ylimpiä ystäviä, mutta rapeat ja maukkaat tattiviipaleet kyllä miellyttivät. Tulipa mieleeni, että tämä vegaaniherkku voisi maistua myös oikean englantilaisen aamiaisen ystäville. 

*Seuraavassa 'pieni keksintö' -kirjoituksessa kerron, miten sienisuolaa tehdään.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Herkkutatteja pannulla, grillissä ja rasvakeittimessä

Niinhän siinä sitten kävi, että herkkutattisesonki pamahti päälle pari viikkoa sitten. Ensimmäisen kunnon saaliini keräsin Hollolasta 30.8. ja Asikkalan puolelta 4.9. Sen jälkeen herkkutatteja onkin noussut kaikille kulkuväylilleni sen verran paljon, ettei ole tarvinnut piipahtaa edes syvemmälle metsään.

Kun herkkuja nousee, niitä pitää tietysti syödä mahdollisimman paljon tuoreeltaan. Ensin vain paistettuna pannussa voissa tai oliiviöljyssä, mausteina vain hieman suolaa ja mahdollisesti jotain yrttiä. Leivän päälle, pastan tai perunan lisukkeeksi, ihanaa!

(Paitsi että vatsani ilmoitti jo kolmen tattipäivän jälkeen, että nyt voisi pitää taukoa. Uskoin, koska en halua kokea samaa kohtaloa kuin kantarellien kanssa. Niiden sisältämä sokeri - todennäköisesti mannitoli - aiheuttaa minulle samanlaisia oireita kuin laktoosi sitä sietämättömille. Uskoakseni kestän ainakin vielä sienisokeri trehaloosia, jota on herkkutateissa huomattavan paljon. Sen verran sulamatonta ja vahvaa ruokaa sienet kuitenkin ovat, että pieni tauko silloin tällöin on hyvästä. )

Ja tietenkin tatteja voi grillata (kuvassa tosin punikkitatteja). Grillausta varten marinoin sieniä sitruunalla, yrttimausteella ja pienellä määrällä öljyä sekä sherryä tai konjakkia. Alkoholia ei kannata laittaa suuria määriä, ettei se syty grillissä tuleen...





Viikko sitten päätin lopulta kokeilla friteerattuja herkkutattiviipaleita, joita olen valmistanut edellisen kerran 2013 syksyllä, kun testailimme italialais-suomalaisen sienikirjamme reseptejä (kirja on valitettavasti loppuunmyyty!). Sain äidiltä sopivasti rasvakeittimenkin, jossa homman voi hoitaa turvallisesti.

Reseptin idea on siis kastaa tatit muna-jauhoseokseen, paistaa kullanruskeiksi öljyssä, valuttaa liiasta rasvasta ja sen jälkeen maustaa suolalla ja sitruunalla. Kyllähän niistä hyviä tulee, mutta jotenkin sienen oma maku hieman hukkuu frittitaikinan sisään. Etenkin puoliso oli sitä mieltä, että yksi kerta riittää.

Valmiita tattisiivuja oli kuitenkin vaikka kuinka, joten seuraavana päivänä päätimme paistaa niitä ihan sellaisenaan öljyssä. Ja kyllä kannatti! Viilasin hommaa vielä sen verran, että marinoin viipaleita ensin sitruunamehulla ja sitten paistoin niitä tosi kuumassa eli 185-asteisessa öljyssä. Näin viipaleista tuli reunoilta ruskean rapeita ja sisältä kiinteän mehukkaita. Paiston jälkeen viipaleet kannatti tietenkin taas valuttaa turhasta öljystä ja suolata syödessä.

Tylsintä rasvakeittämisessä on se, ettei siinä voi käyttää helposti syttyvää oliiviöljyä vaan paljon ikävämmän makuisia auringonkukka- ja rypsiöljyä. Öljyä tarvitaan myös aika paljon, eikä sitä voi käyttää kuin kolme-neljä kertaa ja sen jälkeen heittää kompostiin (ei missään tapauksessa viemäriin!).

Siirsinkin rasvakeittimen muutaman päivän jälkeen taas varastoon odottamaan. Nostan sen esiin seuraavan kerran, kun teen ison määrän riisipaperikääryleitä, joissa on tietenkin sisällä sieniä ja vihanneksia.

Kun pitää miettiä säilöntää, päädyn yleensä kuivaamiseen. Mutta kun kuivuriin ja kuivauskaappiin ei enää mahdu, olen toki paistanut osan pilkottuna pakastimeenkin.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Pikapastaa ja sienikeittoa hirveään nälkään

Tänään tein tunnin lumitöitä ennen lounasaikaa ja tulin sisään hurjan nälkäisenä. Ruokaa en ollut ehtinyt miettiä, joten piti ryhtyä katsomaan kaappeihin.

Pöydältä löytyi kypsä avocado ja muutama tomaatti, kuivakaapista tarjouksesta ostettuja pinjansiemeniä. Kuivapastaa oli jäljellä juuri yhden hengen tarpeisiin. Jääkaapista löytyi puolikas sitruuna ja pala hieman yli-ikäistä punahomejuustoa.

Näin tein: laitoin veden kiehumaan, maustoin suolalla ja heitin tagliatelle-pastakääröt kiehuvaan veteen. Kuuden minuutin kiehumisajan aikana kaavin avocadon lihan syvälle lautaselle, pirskotin päälle sitruunan mehun, lisäsin hieman suolaa ja siivutin sekaan yhden valkosipulinkynnen. Poistin valkosipulisiivut parin minuutin kuluttua, koska en halunnut syödä raakaa valkosipulia ja henkäillä höyryjä vielä ensi yönäkin. Ehdin vielä puolittaa tomaatit, siivuttaa juuston ja heittää mukaan puoli desiä pinjansiemeniä.

Kun pasta oli kypsynyt, huuhdoin sen ja lorautin sekaan hieman oliiviöljyä. Kaadoin kuuman pastan muiden ainesten päälle ja sekoitin, jolloin juusto hieman suli. Ja sitten söin. Ihan kaiken. Nälkä lähti ja maistui!

Eilen muuten tein hieman suunnitellumpaa pikaruokaa, jossa siinäkin oli teemana "kaivellaan kaappeja". Sienikeittoa varten pilkoin hieman kuivahtaneen puolikkaan purjon, pienen sipulin sekä jääkaappiin jääneet pari siivua vahvaa chorizo-makkaraa, jotka kuullotin nopeasti kattilassa. Lisäsin litran vettä ja murensin sekaan pari reilua kourallista kuivattuja herkkutatteja ja puoli desiä mustatorvisieniä sekä itse tekemääni lipstikkasuolaa. Annoin porista ja raastoin sekaan vielä pari porkkanaa. Kun chorizon chili maistui mielestäni hieman liikaa, taivuin lisäämään purkillisen creme fraichea. Puolessa tunnissa valmistui ja maistui tietenkin ihanalta!

Talvella muuten kannattaa joskus muistaa keittää ihan oikeaa kaakaota. Tai aivan oikeaa olisi tietenkin sellainen, johon on sulatettu tummaa suklaata, mutta hyvää tulee myös makeuttamattomasta luomukaakaojauhosta maidon tai joidenkin kasvisvaihtoehtojen seassa.

Eilen innostuin jopa vispaamaan kermavaahtoa puolisolle, joka kävi hiihtämässä. No, kyllä minä sitä kermaa itsekin otin...

tiistai 5. joulukuuta 2017

Kalenteriluukku 5, herkkutatit

Vuosi 2017 oli ehdottomasti minun historiani paras herkkutattivuosi. Parina muunakin 2010-luvun kesänä - etenkin 2014 - on ollut satopyrähdys, mutta se on kestänyt vain sen pari viikkoa. Tänä vuonna tatteja tuli, tuli ja tuli... 13. elokuuta annoin herkkutattihälytyksen, viimeisiä tatteja keräsin lokakuun puolella.

Kun herkkutatista puhutaan, tarkoitetaan yleensä kuusen seuralaista eli ruotsalaistenkin rakastamaa karljohania, jolla on vaalea jalka.

Mutta aivan yhtä ihana on männynherkkutatti, punaruskeampi ja jämäkämpi kuin serkkunsa. Ja nimikin kertoo, että männynherkkutatti kasvaa mäntykankailla.

Pääsin elo-syyskuun tattiviikkoina käymään monet kerrat sekä Kalkkisten kuusimetsissä että karummissa Pulkkilanharjun mäntymetsissä. Erityisesti ilahduin siitä, että Kalkkisten huvilan naapurimetsä oli harvennushakkuun myötä muuttunut juuri sopivaksi herkkutattimetsäksi. Pulkkilanharjun kotipihasta keräsin tatteja monen viikon ajan käytännössä joka päivä. Tatti tarvitsee lämpöä, mutta onneksi menneen kesän maltillinen lämpö sentään riitti runsaan kosteuden rinnalla.

Herkkutatti on nykyään niin suosittu sieni, ettei reseptejä tarvitse juuri vinkata. Italialaistyyppiset pastat ja risotot onnistuvat varmasti. Me grillasimme, paistoimme, teimme keittoa ja pastakastiketta, täytimme tateilla kaalikääryleitä ja kiinalaisia mykyjä ja ties mitä. Minä kuivatan säilöttävät sienet, sillä niiden maku entisestään tiivistyy eikä ruoka missään vaiheessa muutu limaisen oloiseksi.

Myös ruskotatti oli tosi satoisa, ja sen satokausi kesti aivan lokakuun loppuun asti. Ruskotatti muistuttaa maultaan, tummanruskean lakkinsa ja kellastuvien pilliensä puolesta kovasti herkkutattia, mutta sen jalka on ruskea ja koko sieni kiinteämpi ja ehkä vähän sitkeämpikin kuin herkkutatti. Lisäksi sieni sinistyy hetkessä vahingoittuneista kohdista - tosin ruokaa valmistettaessa väri häviää.

Ihmeekseni huomaan, etten ole kuvannut kunnolla yhtään ruskotattia kasvamassa maastossa. Korissa näkyy etualalla yksi pieni ja kaunis ruskotatti ja halkaistuina hieman sinistyneitä itiöemiä, jotka ovat ruskotatteja.


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tattihälytys! - ja miten herkkutatit säilötään

Tänään se tapahtui: löysin Kalkkisten lähimetsästä niin pajon herkkutatteja, etteivät mukana olleet korit tahtoneet riittää. Käytännössä kävelin kuusimetsään ja aloin katsella ympärilleni. Paljon oli jo vanhoja ja toukkien syömiä sieniä, mutta lupaavasti myös pieniä ja kauniita.

Päätin jo retken alussa, että tänään en kerää rouskuja, joita myös oli metsässä kohtalaisen paljon. Onneksi, sillä kaksi pienehköä koria täyttyivät tateista reilussa tunnissa. Harkitsin hetken jo retken jatkamista, takin riisumista ja käyttämistä sienipussina, mutta onneksi tulin järkiini. Sienethän pitää aina myös jälkikäsitellä. Mutta nyt taas muistan, että aina pitää metsään ottaa mukaan taiteltava sienikassi tai edes huono vaihtoehto eli muovipussi.

Pääosan perkaamisesta tein toki jo metsässä, sillä kotiin ei kannata kantaa hirveää määrää pois heitettävää materiaalia. Mutta silti aina käy niin, että jokin niistä kiinteistä itiöemistä on sittenkin täynnä toukkia.

Tässä kuitenkin pikaopas siihen, miten tatit kannattaa käsitellä jo metsässä ja sen jälkeen kotona.

1) Kierrä sieni irti maasta varovasti käsin - älä siis katkaise veitsellä - jotta saat mukaan myös maan alla olevan jalkaosan. Paksujalkaisella herkkutatilla voi olla iso osa sienen jalasta maan sisällä.

2) Puhdista sieni ensin harjalla, minkä jälkeen leikkaa varresta multainen osa samaan tyyliin kuin vuolisit kynää puukolla, näin saat mahdollisimman paljon herkkua talteen.

3) Jos sieni vaikuttaa toukkaiselta, halkaise se ja poista syödyt osat. Jalan ja lakin kiinteät osat voit hyvin käyttää, vaikka vieressä olisi toukkaisia alueita.

4) Herkkutatin pillistöä eli lakin "alaosaa" ei tarvitse poistaa, jos se ei ole kovin pehmeä toukkainen. Pienellä ja nuorella herkkutatilla pillit ovat usein kiinteät, valkoiset tai hieman kellertävät, suuremmalla ja vanhalla ne ovat jo pehmenneet ja muuttuneet tummankeltaisiksi tai vihertäviksi. (Kaikilla tateilla lakin alaosassa on muuten pillit, eli ne ovat täynnä pitkiä "reikiä", aivan kuin urkupillejä.)

5) Kerää tatit ja kaikki muutkin sienet mieluiten reiälliseen koriin, jossa ne saavat hengittää eivätkä litisty toistensa painon alle. Jälkimmäisestä syystä itsekin suosin pienehköjä koreja, joita on kivempi kantaakin.

Ja sitten säilöntä! Ensimmäiset herkkutatit toki kannattaa paistaa rapeiksi pannussa saman tien syötäviksi, joko voissa tai oikein hyvässä öljyssä. Mausteeksi vain suolaa ja sopivia yrttejä kuten persiljaa, rantaminttua, kirveliä ja/tai timjamia.

Minä säilön herkkutatit aina kuivaamalla, sillä kuivaus tiivistää maun. Kuivaamalla tateista myös häviää täysin se hieman limainen tunne, jota osa ihmisistä vierastaa. (Häviää se pannullakin oikella käsittelyllä, mutta se vaatii jo vähän tottumusta.) Kuivatut sienet eivät myöskään vie tilaa pakastimesta ja säilyvät kuivissa olosuhteissa jopa vuosia.

Kuivaamisessa on tärkeää:
1) Leikkaa sienet ohuehkoiksi ja mahdollisimman tasapaksuiksi viipaleiksi, jotta ne kuivuvat samassa ajassa.

2) Käytä kuivaamiseen joko kuivuria tai ritilöitä, jotka saat asetettua niin, että lämmin ilma kiertää niiden alla. Herkkutatit eivät kuivu pelkän sanomalehden päällä eivätkä oikein saunassakaan, jos niiden alle ei saa ilmaa kiertämään. Uunikuivaamistakaan ei voi suositella, sillä usein lämpötila on liian kuuma ja alkaa paistaa sieniä, ei siis kuivata.

Meillä Kalkkisissa kuivatusritilät ovat matalan tiiliuunin päällä - ja tänään pidin jopa hetken tulta uunissa, jotta kuivuminen lähti hyvään alkuun.

3) Sienet ovat kuivia, kun ne rapsahtavat poikki taittaessa.

4) Laita kuivatut sienet ensin paperipussiin ja sitten vasta tiiviiseen (lasi)purkkiin, kun ne varmasti ovat rutikuivia.

5) Ruoaksi valmistaessa kannattaa sieniä liottaa ensin noin tunti kuumassa vedessä. Jauhettuna ja pitkään kiehuviin keittoihin tai patoihin sienet voi lisätä sellaisenaan.

Jos kuitenkin haluat pakastaa tatit, kokeile näitä vinkkejä:
1) Leikkaa tateista kauniita sienen mallisia viipaleita, älä turhaan silppua sieniä tunnistamattomiksi.
2) Paahda viipaleita rasvattomalla (teflon)pannulla tai uunissa leivinpaperin päällä niin kauan, että neste on niistä poistunut, mutta älä ruskista.
3) Pakasta sienet pussiin tai rasiaan ohuena kerroksena, jotta voit laittaa ne pakastimesta suoraan kuumalle pannulle kypsymään. Paista pakastetuista sienistä kosteus pois aivan kuten tuoreistakin. Näin maku ja rakenne säilyvät.

Hyvää sienionnea!