Parasta hernekeittoa omassa uunissa

Haudutin hernekeittoa samoista syistä kuin moni muukin talvella: pakastimeen oli jäänyt sopivaa lihaa muusta ateriasta, paksu keitto lämmittää ulkoilun jälkeen, ja onhan kuivista herneistä keitetty keitto myös todella edullista. Pääasia on tietenkin vahva ja lämmin maku, jonka rokka saa muhiessaan rauhassa.

Raaka-aineista tänne Kalkkisiin liittyvät mausteena käyttämäni lipstikka ja kuivatut sienet, joita on valmistamassani sieni-kasvisliemijauheessa. Mukanani kaupungista toin talvisen lammaspadan tähteet ja karitsan etujalan luun, jotka olin säilönyt pakastimeen kahden eri aterian jälkeen.

Hernekeitossa on oleellista muistaa laittaa herneet likoamaan edellisenä iltana vähintään 10 tunniksi. Aamulla mies sytytti tulen leivinuuniin, jota lämmitimme vuorovedoin muiden puuhien lomassa pari tuntia.

Nyt meillä on myös mittari, joka kertoo lämpötilan. Arvioin lämmön tällä kertaa ihan ok, sillä se oli noin 180 astetta kun olin saanut puut ensin hiiliksi, mustuneet hiilet siivottua sinkkiämpäriin (jonka nostan aina ulos palamattomalle alustalle, talvella tietenkin hankeen), uunin putsattua lumessa kastellulla harjalla ja pellit lopulta kiinni. Mutta kun aion leipoa, pitää puita polttaa selvästi enemmän, jotta saan lämmön kipuamaan 225-250 asteen paikkeille.

Puiden palaessa laitoin rautapadan pohjalle lionneet herneet, noin litran vettä ja pari kuorittua ja pilkottua porkkanaa. Kaadoin päälle lammaspadan liemineen, sipuleineen, tomaatteineen ja pienine lihapaloineen (7,5 dl rasiallinen) ja nostin vielä luun niiden päälle. Kaavin sekaan vielä edellispäivän kantarellikastikkeen lopun, puolisen desiä. Mausteeksi lisäsin muutaman lehden kuivattua lipstikkaa mutta en yhtään suolaa tai mitään muuta maustetta tässä vaiheessa.

Kun pata oli saatu uuniin ja siellä porissut reilun tunnin, piti lisätä aika reilusti vettä. Seuraavan tunnin jälkeen maistelin ja päädyin lisäämään vielä vähän vettä ja ruokalusikallisen vahvaa sieni-kasvisliemijauhetta. Sopivan pehmeitä herneet olivat noin kolmen tunnin jälkeen.

Ja mikä tuoksu ja mikä maku! Aina pihalla käynnin jälkeen tuoksu houkutteli niin, että oli vaikea jaksaa odottaa ruoan valmistumista.

Tästä määrästä keittoa - tai herne-lihapataa - puoliso ja minä syömme vielä tänäänkin reilun annoksen. Kerran pakastettua lihaa ei tietenkään pidä enää pakastaa, joten mahdolliset tähteet vien kyllä tänään kompostiin. Tuleehan siitä sitten multaa puutarhan viljelyksiä varten.

Eilen lueskelin pitkästä aikaa puutarhakirjoja, joita olen joskus ostanut edellisen kesäasuntomme kirjahyllyyn. Etsin tietoa köynnöksistä, joita haluaisimme aika ruman ulkoseinämme peitoksi. Löytyihän sieltä tieto, mikä köynnös on kietoutunut joidenkin marjapensaidemme sisään, ilmeisen kirottu ja hurjasti leviävä karhunköynnös. Ehkä sitä ei ole syytä siirtää uuteen paikkaan, tosin seinänvierus ajettavan nurmikon vierellä voisi olla aika turvallinen.

Hurjasti leviää ilmeisesti myös kurtturuusu, jonka marjoista keittämääni ruusunmarjahilloa söin tänäkin aamuna viilin päällä. Aavistelen, että puutarhasta tulee minullekin jonkinlainen taistelutanner toivottujen ja haitallisena pidettyjen lajien välillä.

Omenat ja marjat purkeissa

Kesän aherrus puutarhassa ilahduttaa myös näin talvella. En ehtinyt perustaa Kalkkisiin viime kesänä vielä kasvimaata, mutta pihan marjapensaista ja hedelmäpuista sain aivan valtavan sadon.

Koko syksyn ja talven olen syönyt viilin päällä aamuisin omenasosetta inkiväärillä maustettuna tai ilman, musta-, valko- ja punaherukkahilloa eri mausteilla, karviais-mustaviinimarjahilloa ja ruusunmarjasosetta. Ruoan kanssa meillä on ollut tarjolla omena- ja karviais-chutneya ja tiukkaa pihlajanmarjahyytelöä, johon keräsin marjat kylän puista. Mehujakin keitin ja kävin puristuttamassa omenatilalla, mutta ne kyllä juotiin kaikki jo ennen joulua.

Yhä edelleen kylmävarastossamme kaupungissa odottaa syömistä aikamoiset purkkirivistöt. Huvilalla on maakellari, mutta sitä en ole vielä testannut, sen verran se on päässyt ränsistymään. Täytyy tutkia kunnostamista sulan maan aikaan.

Marja- ja hedelmäsäilykkeiden raaka-ainetta saamme yli neljästäkymmenestä marjapensaasta, kuudesta omenapuusta, tehokkaasti leviävästä ruusupensaasta ja luumupuista, joista tosin vain yksi vanha tuotti pieniä hedelmiä (vai luumarjoja?), kolme nuorta ei vielä mitään.

Kirsikkaa täällä ei ole, mitä hieman kaipaan edellisestä kesäpaikastamme. Tosin maatiaiskirsikka on kova leviämään ja helposti valloittaa kaikkien muiden kasvien tilan. Ja kirsikoita, jos mitä, saa todella vahtia räkäteiltä kuin haukka, muuten ei koskaan saa mitään. Mutta maailman ihanimman hillon - ja mehunkin - saa happamista maatiaiskirsikoista.


Herukka- ja karviaispensaiden marjoja en viime kesänä edes yrittänyt vahtia, kun oma kiintiö oli täynnä, joten muutkin linnut kuin räkätit saivat osansa. Vielä pakkasten alettuakin katselin, miten jopa pikkulinnut näyttivät syövän pensaista marjoja tai ainakin niiden siemeniä. Eivät siis menneet hukkaan.

Ensi kesänä täytyy pyytää myös ihmisystävät laajemmin jaolle, jos pensaat tuottavat edes kohtalaisesti satoa. Sen olen päättänyt, että keskityn enemmän mehuihin ja jätän hillotuotannon vähemmälle. Ja todennäköisesti omenia tulee paljon vähemmän kuin viime kesänä, joten sikäli on vähän rauhallisempi sadonkorjuuaika. 

Lumen ja myrskyn keskellä

Maisemaa Kalkkisista, Iisakkilan kartanon rakennuksia.

Huh, onpa tuuli, vaikka hirmumyrsky Ole ei Suomeen ihan täysillä puhallakaan! Ihme ja kumma, Kalkkisissa toimivat yhä sähköt. Juuri eilen keskustelimme K-kauppias Lampisen kanssa siitä, kuinka kylä on ollut joskus viisikin päivää ilman sähköjä. Kaupalla tosin on varavoimala, muutenhan siellä pilaantuisivat kaikki kylmätavarat alta aikayksikön, eikä kassakaan toimisi.

Tuulten kannalta tonttimme sijaitsee tosi hyvällä paikalla etelärinteessä. Pohjoisen puhureilta meitä suojaa jyrkkä mäki tien toisella puolella, etelän puolen tuulilta taas tiheä ja korkea kuusimetsä. Mutta silti katselen nyt pihassa vähän tarkemmin, etten seiso pitkään minkään ison puun kaatumareitillä.

Eikä maalla välttämättä ole ihan hirveää hätää ilman sähkökään, jos on puita ja uunit. Eilinen ruoka valmistuikin pääosin ilman sähköä, sillä paistoin karitsankoiven leivinuunissa. Ja näin nollan molemmin puolin -säällä eteinen toimii tarvittaessa jääkaappina.

Sen lampaan valmistin näin: tein lihaan pieniä viiltoja ja sujautin taskuihin halkaistuja valkosipulinkynsiä, sen jälkeen panin koiven ja juureskuutiot ja halkaistut sipulit vuokaan, kaadoin pohjalle punaviinipullon lopun (n. 2,5 dl), taputtelin pintaan rosmariinia (kasvanut viime kesänä tällä tontilla, pakastettu syksyllä) ja sirottelin pintaan vielä valmistamaani sieni-kasvisliemijauhetta. Peitin komeuden foliolla ja työnsin leivinuuniin muutamaksi tunniksi.

Kun vuoka oli uunissa, lähdin kävelylle. Kävin katsomassa mm. lehtikaalipeltoa, jossa edelleen seisoo komeita vihreitä kaaleja lumen keskellä. Jäljistä päätellen jänikset tykkäävät. Pahoittelen huonoa kuvan laatua, en osaa tarkentaa puhelimen zoomilla.

Keräsin myös pikkutien varren katajasta katajanmarjoja tulevia ruokia varten.

Kävelyn jälkeen valmistin vielä herkkutattikastikkeen sienistä, joita kuivattelin viime syksynä täällä oikein urakalla uunin päälle asetelluilla ritilöillä. 2014 taisi olla kaikkien aikojen herkkutattivuosi miesmuistiin ympäri maata. Kalkkisten tilannetta en osaa verrata aiempiin vuosin, koska kaikki metsät olivat minulle uusia, mutta metsät antoivat kyllä aivan mahtavan sadon. Kuivattuja tatteja riittää varastoissani nyt vähän huonompienkin vuosien varalle.

Herkkutattikastike kuivatuista tateista valmistui näin: liotin tatteja kuumassa vedessä vajaan tunnin. Silppusin pari salottisipulia pieneksi, haudutin silpun pehmeäksi pienessä määrässä voita. Lisäsin sienet liemineen ja hippusen kesällä kuivaamaani minttua, hauduttelin vartin ja lisäsin kermaa, hauduttelin taas. Lopuksi vielä hieman suolaa ja mustapippuria. Herkkutatin tuoksu ja maku ovat niin vahvoja, että maustamisen kanssa kannattaa olla varovainen!

Ai niin, vielä yksi paikallinen asia: vuokakin on ostettu lähi-K-kaupasta. Höpsähdin joulun alla keräämään merkkejä, joilla sai ostaa Jamie Oliverin astioita puoleen hintaan. Ihan hyvä ostos.

Ylimmäinen kuva näyttää osan Iisakkilan kartanon rakennuksista, jotka kuvasin tieltä eilen lenkilläni. Meidän pikku huvilamme alle kilometrin päässä kartanosta on kuulemma kartanon entinen muonamiehen mökki. Tiheä kuusimetsä eteläpuolellamme kuuluu kartanolle.

Vesi vanhin... elintarvikkeista

Puhdas juoma- ja ruokavesi on yksi elämän tärkeimmistä asioista, suomalaisille usein itsestäänselvyys. Huvilalla elämme oman kaivon ja ns. kantoveden varassa. Kesällä kaivovesi nostetaan sähköpumpulla ja vedetään puutarhaletkulla saunaan, puutarhaan ja kuistille asti.

Talviaikaan asia piti miettiä uudestaan, sillä ilmeisesti edelliset asukkaat ovat vain nostaneet syksyllä pumpun suojaan, sulkeneet kaivon talveksi ja tuoneet kahvi- ja ruokaveden kanisterilla. Mekin kuljetimme vettä pari kuukautta auton perässä, kunnes mies halusi ajatella asian uusiksi. Me kun olemme kulkeneet kylälle moneen kertaan myös bussilla Lahdesta (se luksus päättyy tänään, sillä Käkisalmen siltaremontti on valmistunut), joten emme ole halunneet kantaa kovin monta kymmentä litraa vettä mukanamme.

Ensin katsoimme, saammeko kaivon kannen reiästä laskettua ämpärin kaivoon vedenpinnan alle, ja onnistuihan se, kun ensin keksin kahvaan sopivan painon - pienen munalukon. Seuraavaksi puoliso rakensi perinteisen puisen kannen, jossa oli reikään sopiva paksunnos pitämässä kantta paikallaan.

Hyvä ja perinteinen design, mutta ei ihan toiminut. Tänään kansi oli jäätynyt sen verran kiinni betonikanteen, että irrottaessa se hajosi. Seuraavaksi mies alkoi etsiä korjausmateriaaleja, joiksi valikoituivat kattopeltilevy, huussista löytynyt ylimääräinen metallikahva ja reilu tusina pultteja.

Kattopelti korvasi hajonneen kannen yläosan, johon metallikahva kiinnitettiin. Pulteilla kansi nousee sen verran irti kaivonkannesta, että väliin saa jonkin sorkkaraudan tai muun sopivan välineen vääntämään kannen varovasti irti.
Nyt vesihuolto on taas vähäksi aikaa turvattu.

Päivän fasaanikuva: kukkokin kävi ihmettelemässä, mitä me oikein puuhaamme.

Sipulikeitto on parasta talviruokaa

Totta se on: tammikuussa tekee mieli yksinkertaisia makuja, jotka saavat mielellään olla myös edullisia. Vielä parempi, jos ruoka valmistuu melkein itsekseen.

Puoliso ja minä pääsimme tänä viikonloppuna Kalkkisiin vasta sunnuntaiaamuna. Päivä oli ohjelmoitu täyteen kirjalaatikoiden kantamista ja purkua hyllyihin ja kierrätykseen, joten ruoan piti siksikin olla yksinkertaista.

Aloitimme uunien lämmityksellä, seuraavaksi aloin pilkkoa mukaan ottamiani sipuleita: purjoa, puna-, kelta- ja valkosipulia. Olin ottanut kaupungista mukaan myös jo kertaalleen täällä Kalkkisissa olleita raaka-aineita, pakastimesta kasvimaalta kesällä keräämiäni yrttejä ja kuivakaapista sieni-kasvisliemijauhetta, jota olin tehnyt syksyllä.

(Liemijauheen reseptiä minulla ei ole nyt tässä, mutta se löytyy painettuna kirjastamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella. Yritän muistaa palata loistavaan liemijauheeseen syksyllä, kun vihannes- ja sienisato on runsaimmillaan.)

Ranskalaisen sipulikeiton reseptejä on lukemattomia, mutta en nyt edes yrittänyt mitään oikeaoppista klassikkoa. Pidin kuitenkin kiinni muutamasta perussäännöstä: keitto pitää tehdä rautapadassa ja sen salaisuus piilee pitkässä haudutusajassa. Lisäksi keitto tarjotaan usein juustolla päällystettyjen leipien kanssa niin, että leivät laitetaan kuumaan keittoon lautaselle.

Meidän keittomme syntyi suunnilleen näin: pilkoin purjon ja kuvassa näkyvät sipulit, jotka freesasin rautapadan pohjalla voissa ensin pehmeiksi. Lisäsin yrtit (enimmäkseen persiljaa ja ruohosipulia, timjamia ei valitettavasti enää ollut), kuivattua lipstikkaa, kolme teelusikallista liemijauhetta ja noin litran vettä. Työnsin rautapadan leivinuuniin, kun sieltä oli saatu hiilet pois ja pellit kiinni. Annoin muhia tunnin, katsoin pataan ja lisäsin pari desiä punaviiniä, jota oli jäänyt pulloon jonkin edellisen ruoan marinoinnista tai haudutuksesta. Valkoviini olisi kai parempaa, mutta otin siis sitä, mitä oli.

Jätin padan uuniin ehkä noin kolmeksi tunniksi, jona aikana vilkaisin vielä kerran, ettei liemi ollut kuivunut liikaa (lisäsin vielä pari desiä vettä ja vähän viiniä). Noin viisitoista minuuttia ennen syömistä työnsin uuniin vielä viipaloidut leivät, joiden päälle olin pirskottanut hieman öljyä ja kasannut vahvaa juustoraastetta. Raastekin oli säästöruokaa, syömiemme goudan, appenzellerin ja parmesaanin kannoista pakastimeen tekemääni raastetta.

Kun nostin keittopadan pöytään, jo tuoksu palkitsi! Hieman makea maku ja ruokaisan sakea koostumus olivat mielestäni aivan täydellisiä, vaikka olinkin hieman soveltanut ohjetta. Olin kuvitellut, että söisimme keittoa vielä huomennakin, mutta mitä vielä; kirjalaatikoiden kantaminen ja muut työt olivat tehneet meistä niin nälkäisiä, että vedimme kumpikin kaksi lautasellista juustoleipineen nopeassa tahdissa. Ja sitten pata olikin tyhjä.

Sydäntä ja kieltä

Ostimme jouluksi kokonaisen karitsan lihat ja pyysimme mukaan myös sisäelimet. Maksaa syömme muutenkin jatkuvasti, joten sen valmistamisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Munuaiset valmistimme äskettäin ja nekin onnistuivat hyvin, vaikka en aiemmin ole ollut suuri munuaisten ystävä.

Sydän aiheutti enemmän pohdintaa. Puoliso löysi netistä reseptin, jossa sydäntä käytetään pannulla sen verran, että pinta ruskistuu. Sen jälkeen sydän laitetaan savustumaan muutamaksi minuutiksi ja lopuksi se upotetaan 10-prosenttiseen jääkylmään veteen seuraavaan päivään asti.

Otimme sydämen mukaan Kalkkisiin ja päätimme tehdä savustuksen huvilalla. Savustuspönttöä ei ole löytynyt, sen sijaan vanhoja kattiloita on vaikka kuinka. Mies haki puusepän verstaastaan leppälastuja ja -purua, jonka sekaan lisäsin reseptin mukaan sokeria.

Taivuttelimme alumiinisesta grillausalustasta ritilän, jonka päälle sydämen saattoi asettaa. Ja lopuksi folio vielä päälle ja "pönttö" uuniin. Huomasimme, että savustuminen alkaa uunissa tosi hitaasti, joten autoimme hommaa hieman käyttämällä kattilaa kuumalla levyllä. Ja kun savu nousi, laitoimme sydämen savustumaan. Toimi!

Ja lopuksi sitten sydän vielä kylmään suolaveteen ja kuistille (ulkolämpötila yöllä n. -1) yöksi kannellisessa astiassa.

Sieltä äsken nostin elimen ja siivutin. Liha oli punaista ja rakenteeltaan miellyttävää. Ensipuraisulla maku ei ole ihan suosikkini, mutta aion maistaa vielä sydäntä lisukkeiden kanssa.

Kun avasin pakastimesta ottamani sydämen sisältävän pussin, löysin sieltä yllättäen myös kielen. Sen valmistamiseen emme olleet valmistautuneet, mutta onneksi huvilalla sentään on perusmausteet, joita tarvittiin kielen keitinveteen: sipulia, pippureita, laakerinlehteä, viinietikkaa, suolaa ja puuttuvien mausteiden sijasta kuivattua lipstikkaa. Keitin pari tuntia ja pyrin nylkemään kielen hieman lämpimänä. Se ei ihan onnistunut, mutta varmasti onnistumme leikkaamaan  sitkeät osat viipaleista irti syödessäkin.

Maistoin myös kieltä äsken siivutuksen yhteydessä. Kieli oli erinomaista ja ehdottomasti enemmän mieleeni kuin sydän. Uskon, että selviämme näistä herkuista kahdestaan, sillä sekä karitsan sydän että kieli ovat varsin pieniä.

Peltipurkkeja rivissä ja päällekkäin

Moni kerää kauniita peltipurkkeja harrastuksena ja sisustusmielessä. Minäkin olen haalinut purkkeja huvilalle, mutta enemmänkin käytännöllisistä lähtökohdista. Haluan pakata kaikki kakkosasuntoon jäävät kuivatavarat purkkeihin hiirien ja myyrien varalta. 

Entiseltä vapaa-ajanasunnoltamme muistan yöt, jolloin kuulin ensin epäilyttävää rapinaa ja sitten hurjaa jahtaamista, kun silloinen mäyräkoirakin oli herännyt. Jyrsijöitä kiipeili keittiöön ainakin tiskialtaan alta, vaikka asuimme vanhan kansakoulun kakkoskerroksessa. Ikävin muisto on aamulta, jolloin löysin hiiren jälkiä käsilaukussani olleesta suklaalevystä. 

Nykyisellä huvilalla ei ole vettä eikä siis viemärin tai vesijohdon reikiä sisälle, mutta ainahan hiiret sopivan reiän löytävät tai sellaisen tekevät. Emme ole pikku eläimiä onneksi vielä kohdanneet, mutta kyllä niitä varmaan jossain vilistelee. Tosin tontilla silloin tällöin liikkuva kissa voi osaltaan pitää kantaa kurissa.

Peltipurkkikokoelmani on aika sekalainen sekä väritykseltään, iältään että kooltaan. Osan olen saanut ystäviltä ja tyttäreltä, osan kaivanut esiin jostain vintiltä, pari ostanut ihan äskettäin kirpparilta. Muutama tosi hieno odottaa vielä kaupugissa sitä, tuonko ne huvilalle vai en.

Melkein jokaisessa on sisällä sokeria, jauhoja, kuivattuja omenarenkaita ja sieniä, keksejä, näkkileipää, suklaata, teetä, kahvia ja mausteita. Isoin ongelma näin aluksi on muistaa, mitä missäkin purkissa on. Ei huvittaisi liimailla tarroja tai teippejä kauniiden kuvien päälle, mutta kai sitä on jonkilaiseen merkitsemiseen taivuttava.