sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Kierrätyspuutarha

Kuluneen viikonlopun aikana ehdin taas hieman edistää hyötypuutarhaa. Mies siivosi samaan aikaan yhtä varastoista saadakseen lisätilaa puutöidensä materiaaleille.

Puuhat toimivat tosi hyvin yhteen, sillä kätköistä löytyi mm. iso sinkkisaavi, vanhoja kangassäkkejä ja metalliämpäreitä, jotka käyvät oikein hyvin viljelyhommiin.

Ihan ensiksi peitin rikkaruohoisen maaperän vanhalla paksulla lainapeitteellä, joka ei tietenkään ole superkaunis, mutta kohtalaisen hyvin kuitenkin maastoutuu - ja ennen kaikkea toivottavasti tukahduttaa pääosan rikkakasveista.

Sen jälkeen raahasin astiat ja säkit kasvimaalle ja täytin osan mullalla. Yhdessä säkissä itää nyt kolme perunaa, loppuihin lisäilen perunoita aina viikon välein, jotta saan uusia perunoita pitkin kesää. Katsotaan, miten naistenlehtiohje pätee.

Lavoissani kasvaa vielä pääosin vain talvehtineita ruohosipulituppaita, saksankirveliä ja timjamia, jotka siirsin muualta kasvimaalta. Pistelin myös lavat täyteen valkosipulinkynsiä, joiden toivon ainakin haisevan tuholaisten mielestä pahalta, ehkä myös kasvattavan uusia valkosipuleita.

Ensimmäiset nauriin ja jääsalaatin siemenet kylvin yhteen lavaan, jonka peitin hallaharsolla. Toisen lavan yhteen reunaan tiputtelin rivin pensaspavun siemeniä, harson alle nekin. Siihen lavaan en laittanut valkosipulia, pavut eivät kuulemma tykkää.

Lisäilin muihin lavoihin katetta ja ruohosilppua odottamaan uusia taimia tai siemeniä. Ainakin tomaattia, kesäkurpitsaa, vahapapuja ja lehtikaalia on suunnitelmissa, lisäksi joitain yrttejä.

Iso helpotus oli, kun saimme ihan lopuksi viritettyä kaivoon pumpun. Pääsin kastelemaan viljelykset vielä ennen lähtöä. Toki olen pyrkinyt katteilla ja paksulla kasvualustalla varmistamaan sen, etteivät viljelykset nyt ihan heti kuivu.

Marjapensaiden lehdet kasvoivat viikonlopun aikana silmissä ja kukatkin keräsivät jo kimalaisia pörräämään! Katselin tosi ylpeänä ryhdikkään oloisia pensaita, jotka keväämmällä olin ehtinyt leikata.

Ja aina ihailen myös edellisten omistajien loihtimia kukkaistutuksia, joista vielä sitkeästi nousee kaikenlaista iloksemme, vaikka en juurikaan ole kukkapenkkejä hoitanut. Eniten odotan pioneja, jotka ovatkin jo nousemassa.

Ihana ja rasittava kevät! Päivällä menin sängylle ihan hetkeksi lepäämään, ja senhän tietää, miten siinä käy. Nukuin kolme varttia, vaikka radio pauhasi täysillä vieressä unen läpi jotain tosi ärsyttävää ohjelmaa.


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Puutarhatöitä, parsaa ja vähän korvasieniä

Olipa virkistävää ja rentouttavaa viettää vappu Kalkkisissa! Lauantaina satoi aamupäivän, mutta silloin oli aikaa käydä Lampisen kaupassa ja lämmittää uuneja. Kun iltapäivällä selkeni, kiiruhdin puutarhaan.

Olin ostanut muutaman muodikkaan viljelykauluksen, jotka rakensin paikoilleen ja yhden puunvärisen maalasinkin. Puoliso taas keksi, että kyllähän meillä jotain puutavaraakin olisi, jolla viljelylaatikoita saisi helposti edellisten kylkeen ja perään. Aika monta niitä syntyi.

Kolmeen pieneen ja yhteen isompaan lavaan ehdin perustaa myös kasvualustan: pohjalle kangasta (isoimpaan rikkinäinen räsymatto), päälle sanomalehtiä ja sitten kerroksittain järviruokoa, haravoimisjätteitä, viimevuotisten perennojen kuivuneita varsia, marjapensaiden leikattuja oksia, puu-uuneista tullutta tuhkaa, säästämiäni kahvinporoja ja tietenkin kompostimultaa. Hevosenlantaa minulla ei ole, mutta täytyy parantaa maata vielä nokkosilla, ruohosilpulla ja ehkä jopa ostomullalla.

Koska laatikoilla ei ole kantta, ja yöt ovat vielä kylmiä, mitään en tietenkään kylvänyt tai istuttanut. Yhteen matalaan yrttilaatikkoon siirsin kuitenkin maasta jo nousseen timjamin ja toiseen muutaman kasvuun päässeen ruohosipulitupon. Vielä pitää malttaa, ennen kuin kylvän ensimmäiset nauriit tai pavut. Yrttien ja tomaattien taimet ostan luultavasti taas valmiina. Kesäkurpitsaakin ehkä taas yritän, pitänee esikasvattaa.

Vappuna tietenkin kuuluu syödä hyvin, joten olimme varanneet aterioita varten ennalta vihreää parsaa ja löysimme niiden täydennykseksi vielä valkoista parsaa Lampiselta. Paistoimme parsat uunissa grillivastuksen ja alla valmistimme oheen kastikkeen viime kevään korvasienistä ja tämän kevään kevätsipuleista.

Lisäksi oli parmankinkkua, päärynä-avokado-saksanpähkinä-gorgonzola-salaattia, parmesaania ja kalkkislaisen Ojalan tilan leipäjuustoa. Ja tietenkin hyvää valkoviiniä, tällä kertaa itävaltalaista. Tämän aterian söimme aattoiltana, tänään vappupäivänä tyydyimme hyviin tähteisiin ja yhteen olutpullolliseen puoliksi.

Kävin tänään myös etsimässä uusia korvasieniä eilen syötyjen tilalle, mutta saalis oli aika niukka. Neljä löytämääni sientä olivat niin pieniä, että ne olisi oikeastaan pitänyt jättää vielä paikoilleen kasvamaan. Mutta nyt tiedän, että uusia kannattaa käydä katsomassa ehkä viikon tai jopa parin päästä.

Toisenkin myrkyllisen ja kauniin havainnon sain, näsiä kasvoi hakkuuaukean reunassa. Ja ihania sinivuokkoja oli omalla pihallakin vaikka kuinka, naapurin puolella vielä laajempina mattoina.

Ihminen - ainakin minä ja moni läheiseni - herää henkiin, kun voi liikkua ja puuhastella ulkona, joko metsässä, järvellä tai puutarhassa. Keskustelimme puolisonkin kanssa siitä, että on ihana myös tehdä asioita hitaasti ja rauhallisesti ja välillä vain pysähtyä katsomaan sitä pientä siivottua plänttiä tai kuuntelemaan linnunlaulua. Täydellistä puutarhaa en edes tavoittele, mutta kuluneet kaksi päivää ovat olleet täydellisiä lomapäiviä.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Pata sai uuden kahvan

Pari vuotta sitten löysin kirpputorilta Sarpanevan rautapadan, joka on muutamaan kertaan esiintynyt tässäkin blogissa. Sain padan tosi edullisesti, todennäköisesti siksi, että siitä puuttui alkuperäinen puukahva. Sellaisen kuvan löytää esimerkiksi täältä.

Onneksi puoliso on kätevä ja osaava puutöiden harrastaja, joten hän teki pataan uuden kahvan. Katsoi toki alkuperäiset kuvat mutta samalla halusi jättää työhön oman kädenjälkensä. Tai vielä todennäköisemmin ei halunnut tehdä epäaitoa näköistuotetta jostain hävinneestä tai tuhoutuneesta.

Uusi kahva on hieman krouvimpi ja epäsymmentrisempi kuin alkuperäinen - ja mielestäni hyvin kaunis. Pääasiakin on kunnossa: kahva toimii. Sen varassa voi nostaa sekä pataa että pelkkää kantta. Eiköhän padassa hauduteta jo ensi viikolla jotain hyvää talvikeittoa tai pataruokaa.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Vielä riittää vitamiineja, hetkeksi

Aamupuuro mustikoilla
Kuluneena talvena ei ole tainnut olla päivää, jolloin en olisi nauttinut Kalkkisten huvilan vitamiineista. Tai tarkemmin ottaen marjoista ja hedelmistä, jotka ovat peräisin joko pihan marjapensaista tai lähiseudun metsämarja-apajilta.

Laiskoina tai kiireisinä aamuina otan jääkaapista viili- ja hillopurkin ja syön viiliä hillolla ja ruisleseillä. Omia hilloja keittelin syksyllä musta- ja punaherukasta, karviaisesta, ruusunmarjasta, vadelmasta, mustikasta, puolukasta, karpalosta ja omenasta ja hyytelöitä pihlajanmarjasta.

Karpalot ovat ainoat ostetut marjat, omenoita taas oli viime syksynä niin vähän, että hillotkin loppuivat jo syyskuussa. Viimeisiä viedään muistakin marjoista, jäljellä taitaa olla enää muutama mustaherukka-karviaispurkki.

Pakastepussista marjoja voi napsia yksitellen.
Melkein yhtä ahkerasti olen käyttänyt marjoja, jotka pakastin sellaisenaan talvea varten. Tai oikeastaan minä keräsin ja pakastin vain osan, pääasiassa mustikoita, vadelmia, ahomansikoita, sillä olin kiireimpään puutarhamarja-aikaan kolmen viikon työmatkalla Kiinassa. Pensaissa ahersivat tytär ja tämän puoliso, joita olen kyllä ajatellut kiitoksella monta kertaa talven aikana.

Useimmiten survon marjoista voimapirtelön, johon tulee karviaisten ja mustaviinimarjojen ohella esimerkiksi jogurttia, banaania, (lähes aina) pala inkivääriä, avocadoa, porkkanaa, kuivattua nokkosta ja mahdollisesti myös kaurahiutaleita. Joskus raaskin käyttää pirtelöön myös ihania vadelmia ja ahomansikoita.

Ruma mutta maistuva marjapirtelö
Saatan toki keittää myös puuron, jonka sekaan vain sekoitan jäisiä marjoja. Ja joskus illalla otan vain jäisiä marjoja kuppiin ja napsin niitä yksitellen suuhun, melkein siis kuin marjapensaista kesäiltaisin.

Mehuja olen marjoista keittänyt pitkin vuotta, mutta nyt mehumarjat ovat lopussa. Jonkin verran on vielä hyvin siivottuja mustikoita ja herukoita, joista voisi leipoa piirakoita, mutta enpä ole juuri leiponut. Pari kertaa olen tainnut tehdä mustikkakukkoa ruiskuoreen, mutta silloin on ollut useampia kuin vain kaksi syöjää pöydässä.

Tykkään ihan hirveän paljon hedelmistäkin, mutta kuluneen talven aikana olen ostanut hedelmiä vähemmän kuin vuosiin. Syystäkin, sillä ostimme viime vuonna ensin ison kaappipakastimen ja sen täydennykseksi vielä sadan litran arkkupakastimen. Kumpikin oli syksyllä ääriään myöten täynnä, nyt arkussa on enää muutama marjapussi pohjalla. Kohta on aika sulattaa ensin toinen pakastin ja sitten toinen uutta satovuotta odottamaan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Täällä taas: kaalikääryleitä!

En ole päässyt Kalkkisiin pariin kuukauteen työkiireiden vuoksi. Puoliso kyllä on käynyt täällä säännöllisesti verstaassa hommissa ja katsomassa, että kaikki on kunnossa.

Eilen tuntui melkein juhlavalta aloittaa lämmitys huvilassa, jossa oli parin pikkupatterin ansiosta lämpöä muutama lämpöaste, kun ulkona oli noin viisi pakkasastetta. Laitoimme tulen kaikkiin kolmeen pystyuuniin, hellaan ja leivinuuniin. Aloitimme keittiöstä, sillä minulla oli suunnitelma: paistaisimme kaalikääryleitä. Nythän kannattaa käyttää kaalia, sillä sen kilohinta on alle euron.

Mies hoiti tulisijoja, minä täytin kattiloita vedellä ja laitoin kaalit hellalle odottamaan sen lämpiämistä. Järjestelin keittiössä ruokia jääkaappiin ja jonkin tiskaussession jälkeen kuivumaan jääneitä astioita kaappeihin. Kun kaikki valkeat lopulta paloivat kunnolla, kävimme yhdessä puuvajassa hakemassa puita sisään kuivamaan ja kaivolla hakemassa lisää vettä. Siinä samalla hakkasin vähän jäätä ulkohuussin oven edestä ja ulkoportailta.

Kaalien kiehuessa oli aikaa tehdä kaksi erilaista täytettä, sieni- ja jauhelihatäyte. Puoliso pilkkoi pari sipulia ja muutaman valkosipulinkynnen, minä laitoin risottospeltit kiehumaan. Paistoin ensin pilkotut sipulit pehmeiksi ja murensin niiden sekaan suppilovahveroita. Otin sipulit jäähtymään ja laitoin jauhelihat pannulle paistumaan.

Kun speltti oli kypsää, otin kolmasosan siitä ja kolmasosan sipuleista ja murensin niiden sekaan vielä reippaasti lisää kuivattuja suppilovahveroita ja herkkutatteja sekä perjantailta jääneen pienen määrän keitettyä riisin. Lisäsin hieman jääkaapissa ollutta vuohenjuustoa täytteeseen, maustoin itse tekemälläni lipstikkasuolalla ja pippurilla. Sienitäyte oli valmis. Jauhelihat maustoin jo pannulla lipstikkasuolalla ja pippurilla ja tein täytteen niistä, lopuista sienillä ryyditetyistä sipuleista ja speltistä.

Kun kaalit olivat pehmenneet, mies kävi ulkona valuttamassa ne siivilässä ja jäähdyttämässä. Alkoi suuritöisin vaihe eli kääryleiden rullaaminen. Näin se tapahtuu: ensin kaalinlehti irti kerästä, veitsellä pieni ohennus ruotiin ja sen jälkeen iso lusikallinen täytettä lehden keskelle. Kääriessä ensin etureuna täytteen päälle, sen jälkeen sivut ja sitten koko lehti rullalle. Lopuksi kääryleet saumapuoli alaspäin öljyttyyn vuokaan tiiviisti kiinni toisiinsa.

Rullasimme ensin sienikääryleet ja laitoimme ne omaan vuokaansa, jotta voimme tarjota ruokaa myös lähiaikoina kylään tulevalle kasvissyöjätyttärelle. Lihakääryleitä teimme kahteen vuokaan. Kääryleiden päälle vielä hieman kaalien keitinlientä ja siirappia ja kannet päälle.

Parin tunnin aherruksen jälkeen uskoimme puuhellan sivuun muuratun leivinuunimme olevan tarpeeksi lämmin, joten mies poisti hiilet ja puhdisti uunin lumeen kastetulla harjalla, minkä jälkeen hän sulki pellit. Laitoin vuoat ja lämpömittarin uuniin ja aloin odottaa. Aika pian huomasin, ettei lämpö uunissa taaskaan ollut kovin korkea, vain noin 125 astetta. Mutta sehän kyllä riittäisi, kunhan antaisi kaalikääryleiden muhia tarpeeksi monta tuntia. Aika monta kitutuntia vietinkin sen jälkeen koko ajan voimistuvassa ihanassa tuoksussa.

Kaikenlaista ehdimme tehdä pääruoan kypsyessä, minä mm. valaa kynttilöitä kynttilänpätkistä vanhoihin mettallipurkkeihin ja puoliso edistää jotain lukemattomista projekteistaan puusepän verstaallaan. Pihallamme on jäljistä päätelle käynyt rusakko tai useita, mies näkikin yhden jokin aika sitten. Kylän runsaasta fasaanikannasta en ole nähnyt jälkeäkään. Pikkulintujen laulua kuului marjapensaista ja naapurin lintulaudan suunnasta. Todella rentouttavaa!

Söimme ensimmäiset kaalikääryleet eilen illalliseksi runsaan salaattitarjonnan, puolukkahillon ja perunan kanssa. Aivan ihania! Tänään aion tuoreuttaa ruokaa hauduttamalla vielä oheen sienimuhennoksen mustatorvisienistä ja herkkutateista sekä punasipulista ja persiljasta. Sienet olen kerännyt ja kuivattanut täällä Kalkkisissa viime ja toissa syksynä, äsken laitoin ne veteen likoamaan.

Loput kaalikääryleet pakastan. Sienikääryleitä jää yhdelle aterialle tyttären vierailua varten, lihakääryleitä toivottavasti pariksikin kertaa. Katsotaan nyt, miten paljon tänään maistuu. Pidämme miehen kanssa molemmat todella paljon kaaliruoista.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Piparkakkulaivan laitajaiset ja puista taidetta

Perheemme jo vuosikymmeniä vanha jouluperinne, jokin kolmiulotteinen piparkakkuteos, on tänä vuonna Suomi-laiva. Kalkkisiin se liittyy siten, että piparkakkulaivas on menossa Joulukylä Kalkkinen -tapahtumaan arpajaispalkinnoksi.

Pääsimme tänään viettämään laivan laitajaisia eli saimme rungon valmiiksi. Koristelutkin on aloitettu, mutta vielä riittää töitä ainakin yhdeksi päiväksi ensi viikonloppuna.

Tähän asti piparkakkuprojekti on työllistänyt tytärtä, miniää ja miestä jo yhden kokonaisen viikonlopun, minua lisäksi tämän päivän. Lisäksi mies on hionut suunnitelmia ja naiset ovat käyneet hankkimassa tarvikkeita ja leiponeet taikinan etukäteen. Kaavoja tai muotteja ei tänä vuonna tarvinnut tehdä, sillä ne olivat valmiina jo viime vuoden projektin jäljiltä.

Joulukylä Kalkkinen järjestetään perjantaina 11.12. ja lauantaina 12.12. Harmikseni en pääse paikalle, sillä olen opettamassa kirjoittamista Lahdessa juuri tapahtuman aikaan. Mutta laivan kyllä kuljetamme paikalle ajoissa, sen lupaan.

Työteliäänä syksynä minun Kalkkis-vierailuni ovat olleet aika lyhyitä, mutta osaeläkkeellä oleva puoliso on käynyt huvilallamme melkein kuin töissä, sillä hänellähän on siellä puusepän verstas.

Eilen aamulla herra toi verstaalta minulle yllätyspaketin. Ilman jalustan nimikylttiäkin toki näin heti, että puinen säilytysrasia on saanut muotonsa korvasieneltä.

Sienestäjänä olen tietenkin hurjan onnellinen tällaisesta uniikista lahjasta. Sisään sujautin heti purkillisen kuivattuja korvasieniä.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Muikkuja, muikkuja!

Vuosi sitten iloitsimme, kun Kalkkisten kaupan aukiolle aina viikonvaihteissa ajoi kalastaja myymään savustettuja muikkuja ja muikunmätiä. Tänä syksynä ei ole näkynyt ainakaan meidän viikonloppuinamme, mikä on iso harmi.

Kun kesällä muutimme Pulkkilanharjulle, ryhdyimme etsimään kalanmyyjiä vähän laajemmalta alueelta. Talossamme aiemmin asunut kalastaja myi hetken niitä uuden kotinsa pihasta, mutta sekin loppui hänen muihin kiireisiinsä. Päijänteellä ajavia troolareita olemme päässeet ihailemaan, emme ostamaan kalaa.

Muutama viikko sitten osuin lopulta yhtä aikaa Pulkkilanharjun Vähäsaaren rantaan yhtä aikaa siellä venettään pitävän kalamiehen kanssa ja uskaltauduin kysymään. Ja mikä onni, kun herra lupasi, että voi antaa meille joskus ylimääräisiä kaloja. Olemme nyt saaneet muikkuja kaksi kertaa muutaman kilon, mikä on tietysti merkinnyt myös isoa perkausurakkaa. Vaan mielelläni sen olen tehnyt, etenkin kun kaloissa on ollut myös mätiä...

Kysyin kalamieheltä, miten hän muikkunsa valmistaa. Paistaa ja keittää, oli vastaus. Oli siis ihan itse päätettävä, mitä kokkaamme.

Me valmistimme ensimmäiset perinteisesti eli kierittelimme ruisjauhossa ja paistoimme voissa. Samana päivänä kalastetut muikut olivat niin hyviä, että menetelmä tuntui ylittämättömältä. Mutta kun seuraavan kerran otin kalat pakastimesta, tulos ei ollutkaan aivan yhtä hyvä. Tuoreus ei välttämättä kärsinyt pakastamisesta, mutta kaloista ei tullut rapeita. Seuraavan kerran pitää olla vielä tarkempi kalojen kuivaamisen kanssa ja paistaa ne todella kuumassa pannussa.

Seuraavaksi kokeilimme muikunmätiä blinien kanssa. Sehän pitääkin pakastaa ennen käyttöä, ja lopputulos oli juuri niin hyvä kuin aina. Ihana tietää, että mätiä on pakastimessa vielä monta sataa grammaa.

Tänään saimme jälleen huippuelämyksen, kun savolainen kokkiminiä piti meille kalakukkokoulua. Tai siis yleisemmin kukkokoulua, sillä paistoimme myös lanttukukon.

Muikkukukon ainekset olivat nämä: n. 700 g muikkuja, 3 dl vettä, 2 rkl öljyä, 2 tl suolaa, 3 dl vehnäjauhoja ja 4 dl ruisjauhoja, paketillinen pekonia, 1 rkl riisiä, suolaa ja voita (suola kalakerrosten väliin, voi esipaistetun kukon päälle).

Ensin sekoitettiin vesi ja öljy, lisättiin suola ja sen jälkeen jauhot. Vaivattiin, kunnes taikina irtosi kulhon reunoista (jauhoja olisi voinut lisätäkin). Muotoiltiin palloksi, josta tehtiin keskeltä hieman paksumpi taikinasoikio.

Ripoteltiin riisit taikinan päälle imemään kosteutta. Sen keskelle muotoiltiin kaloista keko (tässä vaiheessa suolaa joka väliin), joka vielä ulkovuorattiin pekoniviipaleilla.


Sitten koittikin tarkin vaihe eli paketin sulkeminen. Taikinan reunat kasteltiin ja taikina taiteltiin huolella muikkujen ympärille. Kaikki saumat siloteltiin ja tiivistettiin vielä vedellä.

Kun kukko oli tasaisen sileä, se pistettiin 200-asteiseen uuniin kolmeksi vartiksi hankkimaan kovaa kuorta. Sen jälkeen se otettiin uunista esille ja käsiteltiin kauttaaltaan voilla (voilastuja päälle, levitys paperilla).

Uunin lämpö laskettiin 125 asteeseen, kukko käärittiin leivinpaperiin ja vielä folioon tiukasti ja tyrkättiin uudestaan uuniin kypsymään. Ja se kypsyminen olisi saanut kestää 6 tuntia tai vaikka kaksinkertaisen ajan, vaan emmepä kestäneet uunista tulvivaa tuoksua neljää tuntia kauemmin...

Samoilla ohjeilla teimme lanttukukon, esikypsennettyä lanttua oli siis suunnilleen sama määrä kuin kalaa. Mies kokosi sisuksen ja muotoili lanttukukon kuoren ja sai aikaan hieman epätasaisen mutta erittäin tiiviin paketin.

Kyllä maistuivat kukot hyviltä, vaikka se pari tuntia lisää haudutusaikaa olisikin ehkä tehnyt hyvää. En ole pekonin ystävä, vaan näihin ruokiin se sopii. Oikeat savolaisethan käyttävät raitalihaa, siis jonkinlaista läskiä. Pekonin tai läskin voi toki korvata voillakin, kunhan jotain rasvaa sekaan laittaa.

Varsinaista terveysruokaa, no ainakin lähimuikut Päijänteestä tai Ruotsalaisesta ja Vääksyn myllyn jauhot.