Pidättekö ostereista?

Otsikko on puhkikulunut vitsi jostain 1960-luvun lopusta, kun Pidättekö ostereista -niminen suomalainen jännityssarja pyöri tv:ssä. Varsinaiseen kysymykseen olen saanut vastauksen oikeastaan vasta viimeisen puolen vuoden aikana, jolloin perheessämme on vihdoin maisteltu tuoreita ostereita.

(Nyt on muuten ikiaikaisen kalenterin mukaan viimeiset ajat syödä ostereita ja simpukoita ennen kesätaukoa, sillä säilyvyyssyistä ko. mereneläviä ei juuri tarjoilla toukokuusta elokuuhun. Osterikirjoitus olisi siis ajankohtaisempi syksyllä, mutta menin lupaamaan viime jutussa, että palaan sen viimeisen kuvan aihepiiriin.)

Monen vuoden aikomisen jälkeen lopulta uskaltauduimme viime syksynä tilaamaan annokset ostereita turkulaisessa ravintola Bassissa. Mies otti kaikki kolme vaihtoehtoa listalta, tytär ja minä kaksi eli osterin chilikastikkeen ja valkosipuliöljyn kanssa. Se kolmas oli gratinoitu versio.

Minun mielestäni kokemus oli kiinnostava, puolison mielestä tajunnan räjäyttävä. Niinpä oli pakko tilata osteriveitsi, ostaa rautakaupasta kättä suojaavat hanskat ja ryhtyä opiskelemaan netistä ja jo aiemmin hankitusta osterikirjasta osterin avaamista. Kysehän on simpukoihin kuuluvista merenelävistä, jotka pyrkivät pysymään elossa niin, etteivät avaa kuortaan tunkeutujalle. Vierestä seuranneena voin vakuuttaa, että ne ovat vahvoja!

Perinpohjaisesti asioihin heittäytyvä mies halusi opiskella aihepiirin kunnolla, joten hän etsi osterille sopivia reseptejä ja mietti tarjoiluehdotuksia. Yhden kastikkeen kevätsipulista, makeasta chilikastikkeesta ja sitruunasta hän valmisti kerran jo ennen ostereiden hankintaa. Oikein maukas kastike!

Sitten tuli aika hankkia merenelävät. Katselimme ensin parista isosta lahtelaisesta hypermarketista (joissa muistan joskus nähneeni ostereita), tuloksetta. Sitten kävelimme Lahden kauppahalliin ja pyysimme Hallin kalaa tilaamaan. Onnistuihan se! Perussetti on 12 osteria puulaatikossa, kuorma tulee kerran viikossa.

Minä toin osterit kaupungista, mies valmisti kaikki lisukkeet, jäädytti jäämurskaa osteripetiä varten, kattoi pöydän, valitsi viinin ja aloitti osterien avaamisen. Hankalaahan se oli, mutta näkyi hieman helpottuvan kokemuksen karttuessa. Säälitti kyllä ajatella nivelrikkoisia sormia...

Sitten aloimme nauttia. Osterihan siis on elävä siinä avausvaiheessa, mutta kyllä siitä henki lähtee eläintä kuoresta irrottaessa. (Onneksi niin, ihan jo eläimen itsensä kannalta.) Mielipiteitä syömisestä on kai vaikka kuinka, pääperiaate on käsittääkseni imaista otus kuoresta mahdollisen kastikkeen tai sitruunan tai konjakin tai melkein minä tahansa kanssa ja niellä/pureskella. Ostamamme osterit olivat sen verran kookkaita, että en edes yrittänyt niellä vaan pureskelin kunnolla.

Ja sitten se maku. Se on voimakkaan merellinen, minulle ehdottomasti pikkuisen liikaa. Chilikastike, valkosipuli, pippuri tai jokin muu vahva mauste tietenkin leikkaa makua. Yksi puolison lisukkeista - muikunmätiä, konjakkikermaa ja pilkottua keitettyä munaa - oli superherkullinen, mutta oikeastaan olisin syönyt sen mieluiten ilman sitä osteria. Tämä resepti löytyi Maija Silvennoisen osterikirjasta.

Ensimmäisellä kerralla söin tusinasta osterista neljä tai viisi ja olin seuraavana yönä jopa vähän huonovointinen. En usko ongelman johtuneen pilaantuneesta nilviäisestä vaan siitä, että itse asiassa taidan olla vähän allerginen kuorellisille mereneläville, ainakin äyriäisille. Etenkin suupieliä kuumotti imeskelyn jäljiltä. Toisella kerralla söin suosiolla vain kaksi isoa ja yhden pikkuruisen (nämä ovat isoja, mutta joukossa oli yksi ylimääräinen pieni) ja nautin loppuja lisukkeita paahtoleivän kanssa. Tarkkailin myös, turpoavatko suupielet.

En siis ihastunut superherkkuun, jota puoliso kovasti haluaisi syödä useamminkin. Nyt hän vähän kyseleekin, olisiko joku halukas jakamaan kokemuksen hänen kanssaan syksyllä, kun taas on osteriaika. Voin suositella siinä mielessä, että lisukkeet ovat varmasti huippuluokkaa! Ja niitä ostereitakin on vaikka mitä lajeja, nämä olivat niitä tavallisimpia ja varsin edullisia - 12 otuksen laatikko maksoi 24 euroa.

Onneksi kevät ja kesä tuovat taas kotoiset raaka-aineet lautaselle! Kyllä puoliso niitäkin arvostaa, äsken hän jo tarkkaili pihan nokkosten kokoa...Ja ne oman rannan ravut, ne ovat jotain ihan muuta kuin osterit.

Kevät herää, blogi sen mukana

Kulunut vuosi on ollut raskas ja työllistävä. Lähipiirissä on ollut surua, sairautta ja isoja muutoksia, jotka ovat koskettaneet. Viimeksi piti osallistua lapsuudenkotini purkamiseen, johon kuluivat talvikuukausien vapaa-ajat.
Kalkkisten huvila on tarjonnut ilonaiheita ja voimia silloinkin, kun ei ole oikein muuten jaksanut tehdä mitään. Blogiin ei ole riittänyt voimia.

Tänään risuhommissa ja siivoillessa alkoi tuntua, että nyt voisi taas jotain kertoakin. Siksi listaan muutamia ilonaiheita, joita Kalkkisten talveen ja kevääseen on mahtunut.

1) Ompelu. Vuoden 2017 lopussa ostin uuden ompelukoneen, jonka innoittamana puoliso rakensi minulle hienon ompelukoneen tason ja luovutti huvilan sisälle rakennetun verstastilan ompeluhuoneeksi. Vanhan höyläpenkin päälle rakennetulla tasolla on mahtunut leikkaamaan kankaita ja sommittelemaan tilkkutöitä.

Yli vuoden kokosin tilkkupeittoa, jonka lopulta vajaa viikko sitten sain valmiiksi. Hitaaseen työhön käytin vuosikymmenien aikana keräämiäni kankaita, jotka olin kuljettanut asunnosta toiseen niinäkin vuosina, kun en tehnyt käsitöitä. Peiton taustakankaan sain äidiltäni siinä vaiheessa, kun kävimme läpi hänen tavaroitaan lapsuudenkodin muuton yhteydessä.

Tilkkupeitto on tarkoitettu Kalkkisten kodin rautasängyn päälle, kunhan olen ehtinyt tehdä kevätsiivouksen huvilan sisällä.

Peiton ompelun imussa innostuin muistakin tilkkutöistä: surautin ohimennen parikymmentä patalappua ja mietin nyt, mitä niillä teen. Myyntiin vai lahjaksi?

2) Lumen voima. Lumi peitti pihan niin tehokkaasti, että emme yrittäneet pitää pihatietä tai edes kävelyväyliä auki. Auton ajoimme Lampisen kaupan parkkipaikalle, rämmimme talolle pihakinosten läpi ja  ihailimme eläinten jälkiä.

Onneksi talon, ulkorakennusten ja kasvihuoneen katot kestivät. Sen sijaan pihassa pitkään seissyt varastoteltta romahti, mikä harmitti puolisoa, vaan minäpä riemastuin. Lopultakin on syy purkaa rumilus ja vapauttaa yksi osa pihaa oleskelulle ja suunnitella sinne jotain uutta kasvillisuuttakin. Pääsenpä taas ideoimaan!

3) Risuhommat ja muut kevään ahkeroinnit. Mies pisti moottorisahalla nurin aikamoisen määrän jo huonokuntoisia syreeneitä ja muuta sellaista puustoa ja pensaikkoa, jonka paras käyttötarkoitus on muuttua katteeksi, kun pensaat ja kasvimaa ovat vapautuneet lumesta. Ompelukoneen lisäksi tykkään myös oksasilppurista.

4) Oleilu. Olen niitä ihmisiä, jonka on lähes mahdoton olla tekemättä mitään. Kalkkisten talvessa annoin kuitenkin itselleni monta kertaa luvan vain istahtaa lämmittämään keittiön hellaa ja katselemaan tulta. Välillä kuuntelin radiota, välillä vain ajattelin tai tyhjensin mielen kaikesta hyödyllisestä. Näin kyllä pölyt nurkissa, mutta en silti halunnut olla missään muualla.

5) Ruoka? Syödähän pitää, ja välillä olemme syöneet hienostikin. En ole oikein jaksanut ideoida mitään herkkuruokia, mutta onneksi puoliso on eläkkeellä innostunut yhä enemmän kokkaamaan ja myös kokeilemaan. Yksi aivan tuore aluevaltauskin on tehty. Siitä sitten seuraavalla kerralla. Vihjeeksi kuva.

Kotijuusto sopii myös Italian herkkuihin

Hämäläisissä ja muissakin pitopöydissä maistelen aina koti-, muna- tai pitojuustoa - millä nimellä sitä nimitetäänkin. Mutta sitäpä voi käyttää paljon monipuolisemmin kuin osaisi heti ajatella - jopa italiaisessa ruoassa!

Jo toisena talvena peräkkäin olen osallistunut Vääksyssä järjestettyyn Italiaa lautaselle -kurssikokonaisuuteen, jossa maassa asunut kielenopettaja Merja Jaakkola opettaa, miten eri maakuntien ruokia kokataan. Pariin kertaan hän on neuvonut rohkeasti käyttämään ruoissa Nastolan kotijuustoa ricottajuuston sijasta. Suomessa kun ei välttämättä saa sitä parasta ricottaa...

Eilisen kurssipäivämme ruokapöydässä Merja vielä painotti sitä, että aidoissakin resepteissä voi soveltaa ja käyttää kotimaista raaka-ainetta, jos se laadultaan on parempi kuin tuontivaihtoehto. Ricotta ja kotijuusto ovat samantyyppisiä herasta valmistettuja tuorejuustoja, joten siitä vain!

Tosin kannattaa muistaa, että useimmissa suomalaisissa kotijuustoissa käytetään munaa, kun ricotta taas syntyy vain lämmitetystä ja jollain happamalla juoksetetusta maidosta. Mutta jos ruokaan käytetään joka tapauksessa munaa, asialla ei ole väliä!


Eilisen Roomasta tulevan kakun alkuperäiset ainesosat ovat: 400 g lampaanmaitoricottaa, 4 kananmunaa, 150 g sokeria, reilu ruokalusikallinen riisijauhoa, 1 (luomu)sitruuna ja hyppysellinen suolaa. Tämähän on siis gluteeniton leivonnainen, mikä on hyvä tietää.

Kurssimme kakkuryhmä teki eilen version, jossa ricotta korvattiin 300 grammalla kotijuustoa ja desilitralla kermaa. Munia käytettiin yhtä monta kuin alkuperäisessä reseptissäkin, koska kovaksi vaahdoksi vatkattu valkuiainen on tärkeä ainesosa. Jossain muussa ruoassa - esimerkiksi suolaisen piirakan täytteessä - munien määrää olisi voinut vähentää jopa puoleen.

Kakku syntyy näin: sekoita juusto (ja kerma) sokerin kanssa tasaiseksi massaksi ja lisää munankeltuaiset. Raasta sitruunasta kuori (vain keltainen osa, koska valkoinen on kitkerä) ja purista sen jälkeen sitruunanmehu; lisää molemmat massaan. Lisää vielä riisijauho (ja hyppysellinen suolaa, jos juustossa itsessään ei ole suolaa). Vatkaa valkuiset kovaksi vaahdoksi ja lisää varovasti nostellen taikinaan.

Ja tässä vaiheessahan uunin pitäisi olla jo 160 astetta kuuma! Kakkutaikina kaadetaan tai pikemminkin lusikoidaan varovasti 22 senttimetriä läpimitaltaan olevaan vuokaan, joka on vuorattu voidellulla leivinpaperilla ja laitetaan heti uuniin, jotta kakku ei laske. Ja sitten paistellaan 50 minuuttia.

Kun kakku on haalea, sen voi irrottaa vuoasta ja tuoda tarjolle. Usein italialaiset vielä siivilöivät päälle tomusokeria. Voin vakuuttaa, että erilainen juustokakku on oikein raikas! 

Toisen kotijuustoon liittyvän elämyksen saimme joulun alla Lehmonkärjen  pikkujoulukattauksessa, johon keittiömestari Jan Karlstedt oli tuonut viipaloitua ja raparperihillolla ja yrteillä maustettua Nastolan kotijuustoa.

Ja ihme tapahtui: raparperia vihaava mieheni maistoi ja ihastui. Hän oli ostanut minulle aiemmin syksyllä raparperihillopurkin Sysmäläisen Rantalan tilan tilapuodista ja otti sen käyttöön. Kun hillo loppui, siirryimme käyttämään raparperisiirappia, jonka olen joskus saanut lahjaksi ja jota en ole tuonut pöytään juuri tuon inhon vuoksi.

Arvatkaapa, kuka heti keväällä keittää raparperihilloa ja tarjoaa sitä juustokokin käyttöön? Tähän asti olen aina saanut nauttia moiset "rikkaruohot" ihan yksin mehuna...

Harmi, ettei Kalkkisista enää saa kylällä tuotettua kotijuustoa, mutta aika laajasti kaupoista löytyvä  Nastolan kotijuusto on tosiaan ihan kelpo tuote. Ja ehkä joku päivä saan itsekin inspiraation valmistaa herajuustoa. Tyttären perhe on jo asiassa onnistunut.

Jäälyhty maitopurkkitiilistä

Pakkasjakso innostaa jäädyttämään lyhtyjä. Hienoimmat pyöreät lyhdyt syntyvät ilman muuta ämpäreihin, mutta olen kyllästynyt siihen, että astiat halkeavat kovin helposti, jos veden jäätymistä ei vahdi.

Ämpärin sisään tarvitaan myös aina jokin toinen astia, jonka avulla lyhtyyn saa reiän. Jotkut kuulemma osaavat hakata jää-ämpäriin reiän juuri oikeassa jäätymisen vaiheessa - minä en.

Päätin ottaa käyttöön suunnitelman B eli valaa tiiliä tyhjiin maitopurkkeihin. Meillä oli sopivasti purkkeja odottamassa vientiä Rinki-asemalle kierrätykseen. Olin ehtinyt ne litistää, mutta kyllähän ne saa uudelleen muotoonsa, kun täyttää purkin vedellä.

Vein tiilet eilen jäätymään ja hieman yllätyin, kun useasta pakkasasteesta huolimatta vain osa oli jäätynyt läpi tähän aamupäivään mennessä. Kyljen sulasta "haavasta" alkoi valua vettä, kun revin purkin päältä irti. Käänsin sitten keskeneräiset tiilet vaakatasoon ja jätin vielä ulos jäätymään.

Jäätiililyhty on mielestäni oikein kaunis. Sen suurin ongelma on kovin avoin yläosa, joka päästää lumisateen sammuttamaan kynttilän. Mutta palaa minkä palaa, voihan kynttilöitä vaihtaa ja tuoda välillä sisään kuivumaan. Tai voi käyttää hatullista hautakynttilää (jos ylimääräinen jäte ei hirvitä).

Veden voisi tietenkin myös värjätä tai tiilen sisään lisätä jotain kasveja koristeeksi. Kokemukseni mukaan värit tai kuviot eivät kuitenkaan näy ainakaan kauempaa. Nyt ei ole ylimääräistä elintarvikeväriäkään varastossa.

Jätteistä pitää tietenkin huolehtia tässäkin hommassa. Revityt maitopurkit päätyvät sinne minne olisivat ehjinäkin päätyneet, pahvinkeräykseen. Jäälyhdyn kynttilän muovikuoret kerään tietenkin pois ja vien oikeaan jätteeseen. 

Sienisuolaa monta sorttia

Myönnän heti kättelyssä, ettei sienisuola ole oma keksintöni. Olen ostanutkin ihanaa tryffelisuolaa lahtelaisesta TryffDelistä, joka jalostaa tuotteita jalosta kotimaisesta tryffelistä.

Syksyllä ja joulun alla aloin kuitenkin kokeilla ihan tosissani sitä, miltä eri sienilajeilla maustettu suola maistuu. Maku- ja tuoksueroja totisesti on! Sekin tietenkin vaikuttaa, miten paljon sekoitukseen laittaa kuivattua sientä ja miten paljon suolaa.

Olen käyttänyt omiin sienisuolasekoituksiini herkkutattia, suppilovahveroa, mustatorvisientä ja sikurirouskua. Kaksi jälkimmäistä lajia ovat tryffelin tapaan hienosti aromaattisia ja antavat makua jo pieninä määrinä. 

Meidän suosikkimme on keittää uppomunia - mieluiten Korven Karitsan viiriäisenmunista - ja ripauttaa herkullista tryffeli-, mustatorvisieni- tai sikurirouskusuolaa päälle. Upea makuelämys!

Tatit (myös punikkitatti tai vaikkapa eri tattilajien sekoitus) ja suppilovahverot ovat taas enemmän perusmakuja, joista saa hyvää maustetta keittoihin, patoihin ja kastikkeisiin.

Sienisuolaan tarvitaan siis kuivattuja sieniä ja hyvälaatuista (karkeaa) meri- tai vuorisuolaa.

Perusresepti on tämä: jauha tai murskaa kuivatut sienet sellaiseen karkeuteen, etteivät muutu ihan pölyksi. Jos suola on kovin isokiteistä, voit jauhaa sitäkin hetken, mutta jätä kuitenkin karkeaksi.

Sekoita sienijauhe ja suola esimerkiksi tilavuussuhteessa puolet ja puolet tai 1/3 sientä ja 2/3 suolaa.
Suolaa on painossa mitattuna tietenkin aina enemmän, koska kuivattu sieni ei paina juuri mitään. Sen jälkeen ei enää tarvitakaan kuin tiivis purkki, johon suolan säilöö ja josta sitä ottaa käyttöön.

Käytän sienisuolaa lähes kaikissa vihannes- ja sieniruoissa ja niissä harvoissa liharuoissa, joita vielä teen.

Kalan maustan vielä mieluummin pelkällä suolalla tai yrttisuolalla, mutta toki oheen voi tehdä sienikastikkeen tai -muhennoksen, jota terästää sienisuolalla. Ja jos sienisalaatin rouskuja on tullut liotettua liikaa, ripaus sienisuolaa nostaa taas maut esiin!

Joku ehkä kysyy, raaskiiko sieniä käyttää suolan maustamiseen. Siinä vaiheessa viimeistään, kun se viimeinenkin kuivakaappi pullistelee kuivattujen sienten pusseja ja purnukoita. Suola säilöö maun oikein hyvin, jos purkkia ei jätä pitkäksi aikaa auki pöydälle.

Pienet suolapurkit ovat myös oikein oivia lahjoja. Annoin niin monta purkkia joululahjoiksi, että kuvattavaksi jäi ostetun tryffelisuolan lisäksi enää oma käyttöpurkki herkkutattisuolaa.

Tämä on toinen pieni keksintö -kirjoitukseni.

Rapeaa "pekonia" herkkutateista

Moni varmaan muistaa, että herkkutatteja nousi syksyllä vaikka kuinka. Osan tateista säilöin siivuina pakastimeen käytettäväksi talven herkkuhetkiä varten.

Ennen pakastamista käytin siivuja sen verran uunissa, että bakteeritoiminta lakkasi.

Joulun ruokamaratonin aikoihin otin pitkästä aikaa esille rasvakeittimen, jossa paistoin ensin vihanneksilla ja sienillä täytettyjä riisipaperikääryleitä. Koska oli sääli heittää hukkaan öljyä yhden käytön jälkeen, päätin seuraavana päivänä paistaa siinä rapeita herkkutattisiivuja.

Kokeilimme jo kesällä friteerattuja herkutatteja ja havaitsimme, että ne ovat parhaimmillaan ilman mitään taikinaa. Siispä päätin nytkin maustaa ja paistaa siivut rapeiksi.

Koska pakastetut viipaleet ovat kosteita, käytin niitä taas hetken kiertoilmauunissa pirskotettuani päälle hieman limettimehua. Kun liiallinen kosteus oli haihtunut, ripottelin sienille hieman suolaa. Lämmitin rasvakeittimen rasvan 180-asteiseksi ja laitoin sienet paistumaan.

Muutaman minuutin kuluttua sieniviipaleet olivat paistuneet rapeiksi, minkä jälkeen nostin ne hetkeksi talouspaperille kuivumaan. Kun toin viipaleet pöytään, puoliso maistoi ja totesi hyväksyvästi "sienipekonia!". Erityisen hyviä viipaleista tuli, kun ripottelin päälle herkkutattisuolaa. *

Todellisuudessa emme ole pekonin ylimpiä ystäviä, mutta rapeat ja maukkaat tattiviipaleet kyllä miellyttivät. Tulipa mieleeni, että tämä vegaaniherkku voisi maistua myös oikean englantilaisen aamiaisen ystäville. 

*Seuraavassa 'pieni keksintö' -kirjoituksessa kerron, miten sienisuolaa tehdään.

Joulukylän herkkuja

Joulua on jo pitkään vietetty meillä käytännössä ilman lahjoja. Ruoka- ja juomaherkkuja on kuitenkin mukava nauttia tapahtumissa ja ostaa myyjäisistä. Eilen järjestetty Joulukylä Kalkkinen on ehdoton käyntikohde tässäkin mielessä.

Omalle aamupäivän joulukyläkierroksellemme osuivat kylän jouluseimi, Pörskälä, koulun kahvipiste ja Viini-Pihamaa. Lopulta kävimme myös kaupassa tekemässä ihan normaalit puolen viikon ruokaostokset.

Nuorisoseurantalo Pörskälän pihakojuista tarttui mukaan pari lanttulaatikkoa - myyjän ainoat - ja joululimppu. Olisi toki ollut sinappia ja kalaa, mutta niille ei ollut tällä kertaa tarvetta. Emme syö kinkkua emmekä oikein innostu viljellystä lohesta, jota tulee vastaan kaikissa pitopöydissä nykyään. Mutta hienoa, että monien suosikkiherkkuja oli tarjolla!

Sisällä Pörskälässä nautin glögiä ja erinomaisen maistuvaa riisipuuroa. Omassa taloudessa en paljonkaan enää käytä riisiä sen ilmastokuorman vuoksi, mutta yksi pussillinen puuroriisiä ja toinen risottoriisiä kyllä kuluu vuodessa.

Harvinaisesta juhlaruoasta nauttiikin erityisesti.

Puuropöydässä viereeni istui hetkeksi kylän superaktiivi Aila Tyrni, joka vähän ajan päästä sai Kalkkisten Tontun arvonimen - onnittelut! Aila onneksi vinkkasi palaamaan myyntipöydälle, jossa oli tarjolla kuivattuja yrttejä. Ostin tilliä ja purjoa, joita tarvitaan talven aikana paljon. Ja mikä ihaninta, aivan upeita valkosipuleita. Eipä tarvitse hetkeen ostaa kiinalaisia...

Koulun kahvipöydässä olisi ollut vaikka mitä makeita ja suolaisia ihanuuksia, mutta vatsa ei vetänyt kuin kahvikupilliset. Mies oli myös ostanut Pörskälästä pari mustikkamunkkia, jotka oli tarkoitus nauttia myöhemmin jälkiruoaksi.

Pihamaalle kävelyn jälkeen nautiskelimme hetken viinituvan tunnelmasta ja päätimme nauttia sherrylasilliset 40-vuotishääpäivän kunniaksi.

Riitta Pihamaan punajuurikeitto suolakurkkuineen ja leipineen houkutteli myös sen verran, että nautimme sitä lounaaksi. Kannatti! Lämpimän jutteluhetken jälkeen puoliso osti vielä jouluolutta ja purkillisen chilihilloa.

Mani-baari olisi houkutellut lasilliselle ja vaikkapa pizzalle, jos olisimme olleet yötä. Karaokeihmisiä emme kuitenkaan ole. Nyt oli viisainta kävellä ohi ja lähteä muutamaksi tunniksi huvilalle askareisiin ja haihduttamaan sherryn alkoholia.

Illalla paistoimme vielä kotona blinejä juhlapäivämme kunniaksi. Oikein maistuva päivä!