tiistai 11. syyskuuta 2018

Herkkutatteja pannulla, grillissä ja rasvakeittimessä

Niinhän siinä sitten kävi, että herkkutattisesonki pamahti päälle pari viikkoa sitten. Ensimmäisen kunnon saaliini keräsin Hollolasta 30.8. ja Asikkalan puolelta 4.9. Sen jälkeen herkkutatteja onkin noussut kaikille kulkuväylilleni sen verran paljon, ettei ole tarvinnut piipahtaa edes syvemmälle metsään.

Kun herkkuja nousee, niitä pitää tietysti syödä mahdollisimman paljon tuoreeltaan. Ensin vain paistettuna pannussa voissa tai oliiviöljyssä, mausteina vain hieman suolaa ja mahdollisesti jotain yrttiä. Leivän päälle, pastan tai perunan lisukkeeksi, ihanaa!

(Paitsi että vatsani ilmoitti jo kolmen tattipäivän jälkeen, että nyt voisi pitää taukoa. Uskoin, koska en halua kokea samaa kohtaloa kuin kantarellien kanssa. Niiden sisältämä sokeri - todennäköisesti mannitoli - aiheuttaa minulle samanlaisia oireita kuin laktoosi sitä sietämättömille. Uskoakseni kestän ainakin vielä sienisokeri trehaloosia, jota on herkkutateissa huomattavan paljon. Sen verran sulamatonta ja vahvaa ruokaa sienet kuitenkin ovat, että pieni tauko silloin tällöin on hyvästä. )

Ja tietenkin tatteja voi grillata (kuvassa tosin punikkitatteja). Grillausta varten marinoin sieniä sitruunalla, yrttimausteella ja pienellä määrällä öljyä sekä sherryä tai konjakkia. Alkoholia ei kannata laittaa suuria määriä, ettei se syty grillissä tuleen...





Viikko sitten päätin lopulta kokeilla friteerattuja herkkutattiviipaleita, joita olen valmistanut edellisen kerran 2013 syksyllä, kun testailimme italialais-suomalaisen sienikirjamme reseptejä (kirja on valitettavasti loppuunmyyty!). Sain äidiltä sopivasti rasvakeittimenkin, jossa homman voi hoitaa turvallisesti.

Reseptin idea on siis kastaa tatit muna-jauhoseokseen, paistaa kullanruskeiksi öljyssä, valuttaa liiasta rasvasta ja sen jälkeen maustaa suolalla ja sitruunalla. Kyllähän niistä hyviä tulee, mutta jotenkin sienen oma maku hieman hukkuu frittitaikinan sisään. Etenkin puoliso oli sitä mieltä, että yksi kerta riittää.

Valmiita tattisiivuja oli kuitenkin vaikka kuinka, joten seuraavana päivänä päätimme paistaa niitä ihan sellaisenaan öljyssä. Ja kyllä kannatti! Viilasin hommaa vielä sen verran, että marinoin viipaleita ensin sitruunamehulla ja sitten paistoin niitä tosi kuumassa eli 185-asteisessa öljyssä. Näin viipaleista tuli reunoilta ruskean rapeita ja sisältä kiinteän mehukkaita. Paiston jälkeen viipaleet kannatti tietenkin taas valuttaa turhasta öljystä ja suolata syödessä.

Tylsintä rasvakeittämisessä on se, ettei siinä voi käyttää helposti syttyvää oliiviöljyä vaan paljon ikävämmän makuisia auringonkukka- ja rypsiöljyä. Öljyä tarvitaan myös aika paljon, eikä sitä voi käyttää kuin kolme-neljä kertaa ja sen jälkeen heittää kompostiin (ei missään tapauksessa viemäriin!).

Siirsinkin rasvakeittimen muutaman päivän jälkeen taas varastoon odottamaan. Nostan sen esiin seuraavan kerran, kun teen ison määrän riisipaperikääryleitä, joissa on tietenkin sisällä sieniä ja vihanneksia.

Kun pitää miettiä säilöntää, päädyn yleensä kuivaamiseen. Mutta kun kuivuriin ja kuivauskaappiin ei enää mahdu, olen toki paistanut osan pilkottuna pakastimeenkin.