lauantai 31. joulukuuta 2016

Blininpaistajan valurautapannut kuntoon

Mies ja minä käytämme valurautapannuja etenkin blinien paistoon. Jokin aika sitten huomasimme, että nyt ei paistaminen enää onnistu, taikina tarttuu kiinni. Piti ottaa haltuun rasvapoltto. Puoliso teki pikapolton ensin rypsiöljyllä ja ehtikin ihastua, miten hyvin blininpaisto onnistui. Ilo oli lyhytaikainen, vain kaksi satsia onnistui.

Oli tutustuttava aihepiiriin paremmin (netissä tietysti). Useimpien ohjeiden mukaan ainoa oikea rasva on sianihra, ja lieden pitää olla tosi kuuma, jotta rasva imeytyy pannuun, palaa kiinni raudan pintaan ja muodostaa tarttumattoman pinnan. Niinpä keräsimme kaikki omistamamme valurautapannut Pulkkilanharjulta ja Kalkkisista ja päätimme tehdä polton huvilan puuhellalla.

Vielä piti hankkia oikeaa rasvaa. Onneksi nykyään on olemassa sellainen hyöydyke kuin Muurikka-rasva, jossa siinäkin ihra on pääosassa. Ostimme pari rasvatuubia Lampisen kaupasta ja lähdimme lämmittämään hellaa.

Ihan hyvä idea muuten, mutta homma olisi kannattanut tehdä huvilaviikonlopun päätteeksi, ei perjantain aamupäivän ensimmäisenä työnä. Rasvan käry oli vahva, joten oli pakko ensin sulkea ovet muihin huoneisiin sekä hajun että palohälytinten vuoksi. Koko ajan piti vahtia, ettei vain rasva mistään kohtaa pääse leimahtamaan liekkeihin. Pari tuntia siinä puuhasin, sen jälkeen rasva oli mielestäni imeytynyt ja muodostanut tumman pinnan. Sitten olikin pakko ensin tuulettaa ja sitten lähteä käymään Pulkkilanharjulla suihkussa ja vaihtamassa vaatteita, jotta voisimme jatkaa oleskelua huvilalla.

Tänään päätin kokeilla käsiteltyä lettupannua ja paistaa siinä peruna-juusto-purjo-lettuja. Raastoin pari gouda-juuston kantaa, kolme raakaa perunaa ja siivutin ohueksi muutaman sentin purjonvartta. Lisäsin yhden munan, kuivattua kirveliä, mustapippuria ja hieman suolaa (juustoissa on suolaa) ja sekoitin. Paistoin seoksesta lettuja tai ehkä pikemmin pihvejä painelemalla seosta voideltuihin lettupannun aukkoihin. Hyvin toimi: raaka peruna liimautui juuston kanssa tiiviiksi kakkaraksi, mutta ei tarttunut pannuun. Peruna myös ehti kypsyä, kun malttoi painella seosta tiukasti kuumaa pannua vasten.

Toivotaan nyt, että pannut kestävät tarttumattomina vähän useammankin paistokerran. Valurautapannu on ehdoton suosikkini etenkin pienessä koossa, jolloin sitä jaksaa nostella. Kalkkisista löysimme myös edellisen omistajan jäljiltä täydellisen Tarte Tatin -pannun eli korkeareunaisen ja metallikahvaisen astian, jonka voi paistamisen jälkeen panna uuniin. Menee sekin jälkiruoka kokeiluun viimeistään seuraavan omenasesongin aikaan.

Ihan pelkkiä peruna-juustopihvejä emme tänään, uudenvuodenaattona, syö. Pöydässä on mm. sienisalaattia, sukulaisten valmistamaa ihanaa kalasäilykettä, tryffelisalamia ja erilaisia etikkasäilykkeitä. Hyvää uutta vuotta kaikille!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joululimppua ja karjalanpiirakoita

En ole mikään makean leipoja, joten meidän joulumme makeista selvitään suklaalla ja sopivilla jälkiruoilla. Piparkakkutaideprojekteja en laske tähän mukaan, sillä niitä ei ole tehty syötäväksi. Kuvan piparkakkutalo ei tällä kertaa kuitenkaan ole puolison tai minun käsialaa muuten kuin alkuperäisten kaavojen osalta - miniä teki sen tukijoukkoineen työpaikkansa iloksi.

Kuvan karjalanpiirakoista kerron hieman lisää tämän merkinnän lopussa.

Leipä sen sijaan on tärkeä asia, meillä jo pitkään hieman makea jouluinen perunalimppu. Mihinkään oman karjalaisen sukuni tai perheen perinteeseen resepti ei liity, sillä makea limppu taitaa olla pikemmin läntinen kuin itäinen ruoka. Löysin vain hyvän reseptin Kotiliedestä 1990-luvun alkupuolella ja aloin leipoa.

Pidän imelletystä perunalimpusta useistakin syistä, yksi tärkeimmistä on sen pitkä nostatusaika eli edellisenä päivänä tehty juuri, minkä vuoksi leipään tarvitaan vain vähän hiivaa. Taitavimmat varmaan tekisivät leivän kokonaan juureen, mutta tässäkin versiossa hiivan maku ja turvottava ominaisuus häviävät mielestäni kokonaan.

Hyvää on myös se, että leivässä on yli kolminkertaisesti ruisjauhoja suhteessa vehnäjauhoihin, mutta silti se sopii tällaiselle ihmiselle, jonka vatsa ei oikein kestä hyvin happamia ruisleipiä.

Leipä myös säilyy hyvin, ja itse asiassa sitä on helpointa leikata muutaman päivän vanhana, jolloin se on sopivasti tiivistynyt. Ja koska leipä säilyy, sitä voi viedä lahjaksi leipomista seuraavalla viikolla ja luvata vielä ainakin viikon säilymisaikaa. (Puolison mielestä tosin tuore leipä on aina parempaa, on se mitä lajia tahansa.) Leivoin tämän vuoden limput viime viikonloppuna ja aion tarjota jääkaapissa säilytettyä leipää huomenna jouluaaton pöydässä.

Maku on tietenkin tärkein asia, ja sehän syntyy perunasta, maltaista, hyvistä Vääksyn Myllyn jauhoista ja mausteista. Tumma ja hieman makea leipä sopii erittäin hyvin joulun kalojen, rosollin, maksapasteijoiden ja erilaisten juustojen kanssa.


Ja tässä vielä joululimpun resepti, jossa päivän 1 ja 2 ainesosat on lueteltu erikseen.

Päivä 1: 
1,5 kg perunoita
400 g ruisjauhoja
250 g kaljamaltaita
1,5 l perunoiden keitinlientä
25 g hiivaa tai 100 g hapanleipätaikinaa


Päivä 2:
1 rkl pomeranssinkuorta
0,5 rkl kuminoita
3 tl suolaa
2,5 dl siirappia
25 g hiivaa ja tilkka vettä
1,5 kg ruisjauhoja
noin 0,5 kg vehnäjauhoja
voiteluun kaljaa tai siirappia

1. Tee juuri päivää ennen leipomista. Kuori perunat ja keitä ne kypsiksi, mutta älä lisää keitinveteen suolaa, koska se hidastaa imeltymistä. Survo perunat kuumina soseeksi. Kaada soseeseen puolet keitinvedestä, 200 g ruisjauhoja ja 125 g maltaita.. Sekoita ja peitä taikina, jätä ilmeltymään lämpimään paikkaan noin tunniksi.
Lisää loput keitinvedestä kuumana sekä loput ruisjauhot ja maltaat parissa erässä, sekoita pari kertaa tunnin välein. Jäähdytä juurta sen verran (noin 38-asteiseksi), että voit lisätä hiivan tai hapanleipäjuuren. Peitä astia liinalla tai kannella ja siirrä yöksi 15-18-asteeseen.

2. Lisää seuraavana päivänä kuplivaan juureet mausteet, loppu hiiva vesitilkkaan liuotettuna ja jauhot. Alusta taikina kiinteäksi. Annan taikinan kohota kaksinkertaiseksi. Leivo taikinasta koosta riippuen 5-8 limppua, kohota liinan alla. Pistele ja paista 180 asteessa noin tunnin ajan. Sivele leipiä kypsymisen loppupuolella oluella, kaljalla tai siirappivedellä.

Omia havaintoja leipomisesta: paistoaika pitää aika hyvin paikkansa, mutta parhaiten kypsyyden pystyy toteamaan koputtamalla leipää pohjasta: kypsän leivän pohja kumisee. Paistaminen on onnistunut hyvin myös niin, että tavallisessa uunissa on pari limppua ja kiertoilmauunissa neljä leipää kerrallaan. Tämän vuoden limppuihin taisi tulla ihan pikkuisen liikaa jauhoja, koska ne halkeilivat. Maku on kuitenkin kohdallaan.

Pari viikkoa sitten pääsin muuten ensimmäistä kertaa rypyttämään tattarijauhotaikinasta tehtyjä karjalanpiirakoita, joista tuli aivan uskomattoman hyviä. Niitäkin on huomenna joulupöydässämme, sillä miniä laittoi osan piirakoista pakastimeen ja tuo mukanaan. Gluteenitonta reseptiä en osaa kertoa, sillä olin mukana vain apulaisena, mutta aion kyllä vielä jossain vaiheessa kysyä sen.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Särki-illan kalaherkkuja

Puoliso ja minä osallistuimme Vesijärvisäätiön särkikurssille keskiviikkona Asikkalan kirkonkylässä toimivan Koulutuskeskus Salpauksen kalankäsittelyluokassa. Iltaa veti kala-asiantuntija Ilkka Vesikko, joka toi mukanaan luokkaan kylmälaatikollisen samana päivänä Vesijärvestä nostettuja särkiä ja ohjevihot täynnä kalaruokaohjeita.

Ilta kuitenkin alkoi kalankäsittelyosuudella, mikä olikin mielestäni parasta antia. Ensin saimme kätevät suomustus- ja perkausohjeet särkimassaan meneville kaloille, seuraavaksi tekniikkaohjeet irrottaa selkäfileet kalasta särkitartaria varten.

Suomustukseen käytettiin lusikkaa, perkaamiseen saksia ja fileointiin kokoteräksistä juuresveistä, joka kuulemma on hygieeninen ja taipumattomana paras juuri tämän tyyliseen fileointiin.

Olen perannut kaloja jonkin verran viimeisen vuoden aikana (ja sitä ennen satunnaisesti koko aikuisikäni), mutta niin vain oli jäänyt oppimatta yksi perusasia: kalan suoli pitää tyhjentää ensimmäiseksi. Suomustus lusikallakin sujui paremmin kuin aiemmat yritelmäni. Kalan aukaisu ja tyhjennys sujui enemmän rutiinilla.

Selkäfilejuttu sen sijaan oli ihan uusi. Ideana on tehdä ensin viilto niskasta alas puoliväliin kylkeä, sen jälkeen toinen viilto (vain kevyt, jolla rikotaan nahka) kyljen puoliväliä pitkin kohti pyrstöä kylkiruotojen päättymäkohtaan ja siitä alas vatsapuolelle. Lopuksi veitsi sisään selkäpuolelta niin, että se kulkee fileen ja kylkiruotojen välissä koko matkan pyrstöön asti. Sama tietysti molemmille puolille kalaa.

Mukana tulevan nahan saa pois tunkemalla peukalon keskeltä filettä lihan läpi ja ujuttamalla sen jälkeen peukalolla nahan irti. Aika hyvin onnistui, ainoastaan pari kertaa katkesi. Tuloksena oli ruskeita särkifileitä.

Kun raakaa kalaa aiottiin käyttää, kysyin, voiko todellakin järvikalaa syödä turvallisesti raakana. Kuulemma särkeä voi, suurin mutta varsin epätodennäköinen lapamatovaara on hauen kanssa.

Ilkka Vesikon ohjeen mukaan tartariin menevät fileet suolattiin ja rosepippuroitiin aika vahvasti ja lisättiin hunajaa, minkä jälkeen fileet siirrettiin jääkaappiin tekeytymään. Sillä aikaa valmistettiin särkimassa paistettavia kalaraksuja varten. Homma aloitettiin jauhamalla kalat lihamyllyssä ja sen jälkeen lisäämällä mausteita ja mm. kananmunaa ja kookoskermaa.

Ihan ok innovaatio, josta syntyi hyvämakuista naposteltavaa. En ehkä innostu käryttävästä paistamisesta kotonani. Haisimme kaikki paistetulta kalalta, sillä jostain syystä järjestäjät eivät saaneet imureita päälle.

Särkitartar sen sijaan on kiinnostava resepti, etenkin jos sitä ei suolaa niin vahvasti, kuin meille kävi. Jääkaappivaiheen jälkeen fileet vielä pilkottiin ja sekaan lisättiin ruohosipulia, ranskankermaa, sitruunamehua ja tilliä. Lopuksi massa aseteltiin saaristolaisleivän päälle ja nautittiin.

Pahoittelen, etten saanut kunnon kuvaa valmiista särkitartarista leivän päällä, sillä uusi kamerani oli käytössä ensimmäistä päivää, enkä osannut säätää valotusta ja tarkkuutta oikein pimeässä ruokailutilassa.

Katiskamme on nyt ollut kuivalla maalla ehkä kuukauden, mutta täytynee ujuttaa se sulan reunasta jään alle.

Kyllä me olemme aiemminkin särjet ja pikkuahvenet käyttäneet, mutta ainahan hommaan saa lisäpotkua tällaisissa tilaisuuksissa. Hienoa, että niitä järjestetään!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Joulutunnelmaa Kalkkisissa

Joulukylä Kalkkinen järjestettiin nyt toista kertaa perjantaina ja lauantaina. Perjantaina ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä mukaan, mutta onneksi lauantaina
ehdimme!

Mies ja minä aloitimme kierroksen Pörskälästä, joka on Joulukylän pääpaikka ulkokojuineen, kahviloineen ja markkinamyyjineen nuorisoseurantalon sisällä. Ostin ensin kojuista Hellqvistin puutarhan mehuja, punajuurisäilykettä ja valkosipulikurkkuja, minkä jälkeen menimme sisälle kahville. Sisältä löysimme Ojalan juustomyyjät ja kuulimme huonon uutisen: tila aikoo lopettaa karjanpidon ja samalla juustontuotannon kesään mennessä. Kiire on siis ostaa ja syödä pito- ja leipäjuustoja niin pitkään, kuin niitä saa.

Sisäkierroksen jälkeen halusin ostaa vielä kauralyhteen linnuille, ja samalla huomasimme Korven Karitsan ja Vaellustalli Starhillin kojun, jossa myytiin lampaanlihaa. Pakkohan sitä oli ostaa pari sisäfilepihviä, vaikka lihaa onkin viime aikoina syöty enemmän kuin aikoihin.

Pörskälän jälkeen piipahdimme koululla, josta hankimme satsin karjalanpiirakoita ja pari Siistii olla Kalkkis -t-paitaa. Paitojen tuotto menee vanhempainyhdistyksen kautta koululaisten käyttöön ja itse paidat miehelle ja minulle liikuntavaatteiksi.

Kävimme tietenkin myös Pihamaan viinituvassa, jossa olikin iloksemme sopivasti tarjolla keittolounas. Punajuurikeitto salaatti- ja leipälisukkeiden kanssa maistui ja glögilasillinen lämmitti. K-market Lampiselta haimme lopuksi vielä viikonlopun ostokset.

Olimme liikkeellä Joulukylässä tosi tiukalla aikataululla, mutta taas kerran olin tyyväinen, että lähdimme. Joka pisteessä tapasimme ystäviä ja tuttavia ja saimme tehdä hyviä lähiostoksia.

Itse asiassa sunnuntain ruokamme koostui pääosin Kalkkisten antimista. Grillasimme lammaspihvit ja Lampiselta ostamiamme vihanneksia. Jälkiruoaksi nautimme Ojalan ihanan juhlajuuston omien kesäkurpitsa-sitruunahillon ja ruusunterälehtihillon kanssa.

Hillojen kesäkurpitsat ja ruusunlehdet ovat tietenkin Kalkkisten satoa.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Talvigrillausta

Tukeva ja laadukas valurautainen ulkogrilli on ehkä paras kodinkoneostoksemme vuosiin. Ja tämän sanon minä, joka aluksi vähän nikottelin kallista ostosta. Grillasimme ja savustimme vihanneksia, kalaa, sieniä ja lihaa koko kesän ja jatkoimme ruoanlaittoa ulkona ajoittain syksyllä. Ja tänään, kun tuuli taukosi ja aurinko tuli esiin, talvigrillasimme ulkona.

Kymmenen asteen pakkasessa grillin ääressä vietetään mielellään vain paistoaika, joten esikäsittelimme vihannekset ja lihan mahdollisimman hyvin sisällä. Meillä oli pari saksanhirven pihviä ja yksi ankanrinta - molemmat marketin pakastealtaasta - jotka oli sulatettu ajoissa ja ankanrinta myös marinoitu syksyllä tehdyn herkkutattisäilykkeen etikkaliemessä.

Kun grilli oli saatu kuumaksi, laitoimme ensimmäiseksi paistumaan punajuuriviipaleet, jotka kokemuksen perusteella vaativat pitkän kypsymisajan. Sivelin viipaleet etukäteen öljyllä ja maustoin rosmariininoksilla ja suolalla. Seuraavaksi parilalle meni ankanrinta paksu ja rasvainen nahkapuoli alaspäin. Seuraavat järjestyksessä olivat öljytyt ruusukaalit ja pavut ja lopuksi saksanhirvipihvit.

Tyynessä säässä grillaaminen onnistui hyvin sen jälkeen, kun tuli oli saatu kunnolla syttymään ja parila kuumaksi. Kun ruoka-aineet olivat mielestäni lähes valmiit, kiedoin ne nopeasti folioon ja jätin vielä hetkeksi parilan reunalle vetäytymään.

Ruokapöydässä sisällä totesimme, että ankanrinta onnistui täydellisesti. Lintuhan pitää paistaa läpikypsäksi, mutta rasvainen nahka ja marinadi pitivät sen mehukkaana. Saksanhirvenpihvit olivat ok, mutta todennäköisesti liha ehti jäähtyä hieman liikaa ennen paistamista, minkä vuoksi rakenne ei ollut ihan täydellinen.

Punajuuret ja kaalit olivat myös oivallisia, pavut jäivät hieman koviksi. Kaikissa ruoissa oli mukavasti myös hieman savun makua, sillä pakkassäässä ei ollut aikaa jäädä odottamaan täydellistä hiillosta, vaan grillasimme osittain tulen päällä

Kovin usein emme lihaa syö, joten yritämme herkutella harvoilla kerroilla hieman paremmin. Lihan lisukkeena maistuivat erityisen hyvin itse keitetyt pihlajanmarjahyytelö ja suppilovahverohillo. Oli meillä myös salaattia ja lanttulaatikkoa.

Hoitokoira oli tietenkin mukana ulkona haistelemassa hyviä hajuja. Pari sisältä haettua tyynyä auttoivat sitä pysymään lämpimänä sen aikaa, kun ei ehditty juosta ja pelata.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Nyyttejä, kääryleitä ja simpukoita

Marraskuu ei kauheasti inspiroi, mutta onneksi silloinkin pitää ja saa laittaa ruokaa. Mikä sitten on parasta juuri nyt? Edelleen on saatavilla hyvin suomalaisia juureksia, joita ei kuitenkaan jaksa syödä aina samalla lailla - meillä useimmiten uunijuureksina tai sosekeittona.

Yksi hyvä tapa on pilkkoa juurekset ja muut vihannekset jonkin taikinan sisään, lisätä sieniä ja mausteita ja paistaa joko uunissa, öljyssä tai pannulla tai höyryttää vesihöyryssä. Tänään päätimme tehdä riisipaperikääryleitä, mutta sitten riisikuoret loppuivat kesken, joten jatkoin tekemällä vehnätaikinan kiinalaisten mykyjen (jiaozi, dumplings) reseptillä.

Täytteeseen puoliso ja minä pilkoimme inkivääriä, valkosipulia, purjoa, palsternakkaa ja porkkanaa, jotka paistoin pannulla pienessä öljytilkassa. Paistovaiheessa murensin joukkoon runsaahkosti kuivattuja punikki- ja lehmäntatteja ja kuusilahokkaa. Lisäsin sormustimellisen vettä, soijakastiketta ja viinietikkaa ja maustoin vielä hyppysellisellä suolaa ja sokeria. Paistoin vihannekset puolikypsiksi, minä aikana kuivatut sienet olivat imeneet nestettä. Lopuksi jätin täytteen jäähtymään.

Riisipaperikuoret kastetaan hetkeksi veteen, lisätään keskelle täytettä ja kääritään rullalle. Koska riisipaperi on tahmeaa, on järkevää öljytä lautanen, jolle ne laittaa odottamaan paistamista, muuten kääryle tarttuu kiinni alustaan. Kääryleet uppopaistetaan öljyssä (ks.ohje aiemmasta postauksestani).

Kiinalaisten mykyjen taikina on hyvin yksinkertainen: 100 g vehnäjauhoja, hyppysellinen suolaa, vajaa dl vettä (kannattaa tehdä isompaa porukkaa varten kaksinkertainen määrä). Sekoitetaan taikinaksi ja pannaan jääkaappiin lepäämään tuorekelmun tai kostean pyyhkeen sisään. Puolen tunnin kuluttua taikinasta pyöritellään ensin parin sentin paksuinen tanko, joka leikataan paloiksi. Palat litistetään kiekoiksi ja kaulitaan jauhotetulla alustalla hyvin ohuiksi, pyöreiksi kuoriksi.

Täyttövaiheessa kannattaa laittaa taikina vasemman kämmenen (vasenkätinen oikean) päälle ja lisätä täytettä toiselle puolelle, jonka jälkeen oikealla kädellä nipistellään taikinasta kuun mallinen tiivis nyytti. Nyytin voi vielä halutessaan muotoilla painamalla niin, että taitos jää päällimmäiseksi kuin kukon harja. Mykyt keitetään yleensä vedessä tai höyrytetään bambukehikossa, mutta tällä kertaa paistoin ne samassa öljyssä, joka käytin jo riisipaperikääryleissä. Niin, ja lisäsinpä vielä täytteeseen eiliseltä jääneet ruusukaalit, jolloin nyyttien ja kääryleiden makuun tuli vähän vaihtelua.

Nyyteistä ja kääryleistä tuli oikein maukkaita, ja makuahan voi vielä terästää chilikastikkeella. Öljyssä uppopaistaminen ei ole maailman terveellisintä puuhaa, mutta terveelliset täytteet ja ohuet kuoret kompensoivat asiaa.

Vinkkaanpa vielä toisen marraskuulle sopivan ruoan, nimittäin simpukat, joita voi yleisen säännön mukaan syödä talvikuukausina, jolloin ei ole pahaa ruoan pilaantumisvaaraa. Syötäviä sinisimpukoita tosin ei saa Päijänteestä eikä oikein edes Asikkalan kaupoista, joten ostin niitä eilen Lahden reissullani.

Sen sijaan kaiken liemeen tarvittavan voi keräillä melkein mistä kaupasta tahansa: eilen käytin fenkolia, purjoa, valkosipulia, punasipulia, chiliä, säilöttyä tomaattia, inkivääriä ja tietenkin suolaa, sichuaninpippuria ja kuivattuja yrttejä. Lisäsin liemeen myös pienen tölkillisen olutta, jonka vaihtoehtona olisi voinut käyttää valkoviiniä tai vielä enemmän tomaattia. Niin, ja simpukathan keitetään ensin tulikuumassa, suolatussa vedessä, ja lisätään tähän mausteliemeen vasta kypsinä.

Simpukat ovat edullisia (eilen 5,95 euroa/kilo) ja meidän mielestämme suurta herkkua. Puuhaahan niissä on, kun ensin pitää pestä äyriäiset ja tarkistaa, että ne ovat elossa eli sulkevat kylmässä vedessä ja koputtaessa kuorensa. Keittämisen jälkeen pitää vielä tsekata, että jokainen kuori on auennut.

Kuolleet ja rikkinäiset kuoret pitää ehdottomasti heittää pois, jotta ei saa äyriäisistä ruokamyrkytystä. Koskaan ei meille ole mitään sattunut, joten ei homma mitään rakettitiedettä ole. Mielelläni kuitenkin ulkoistan pesemisen ja koputtelun miehelle, jotta pääsen rauhassa rakentamaan mausteliemestä juuri niin maukasta ja tulista, että se karkoittaa pimeyden, kosteuden ja tuulen hetkeksi mielestä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Punajuurileipää sosekeiton lopusta

Aina silloin tällöin innostun leipomaan pataleivän, jonka perusreseptin ainesosat ovat nämä: 3,5 dl vettä, ½ tl kuivahiivaa, 7 dl vehnäjauhoja ja 1-2 tl suolaa. Hyväähän tuostakin tulee, mutta kovin "valkoista".

Jotta leivässä olisi vähän enemmän kuitua ja makuakin, olen ryhtynyt käyttämään nesteenä vihannessosekeittojen loppuja. Viikonlopun juhla-aterialta jäi juuri sopivasti vajaat neljä desiä punajuurikeittoa, joka toki on paksumpaa kuin vesi. Siksi lisäsin jauhoja vähemmän, tällä kertaa 4 dl vehnäjauhoja, 1 dl ruisjauhoja ja 1 dl kaurahiutaleita. Suolaa tai muita mausteita ei tarvittu, sillä keitossahan ne olivat jo valmiina.

Pataleivän ideahan on eräänlainen taikinajuuri, joka syntyy sekoittamalla ainekset jo edellisenä päivänä käymään ja nousemaan. Hiivaa tarvitaan vain murto-osa siitä, mitä käytetään lyhyellä nostatusajalla.

Ensin lämmitetään neste (kuivahiivaa käyttäessä 42-asteiseksi), sitten sekoitetaan jauhot ja kuivahiiva (ja mahdollinen suola), ja lisätään ne nopeasti nesteen joukkoon. Ei vaivata sen kummemmin, ainoastaan peitetään taikina muovilla tai pyyhkeellä ja jätetään huoneenlämpöön vähintään kahdeksaksi tunniksi. Jos taikinan tekee illalla, aamulla pitäisi olla kupliva ja noussut taikina odottamassa leipojaa.

Leipomispäivän vaiheet ovat nämä: ensin taikina jauhotetulle pöydälle/paperille nousemaan ½ tunniksi ja uuni lämpiämään 225 asteeseen. Puolen tunnin kuluttua rauta- tai savipata uuniin lämpiämään puoleksi tunniksi. Kun pata on kuuma, taikina taitellaan pienen jauhomäärän avulla mytyksi, joka heitetään kuumaan pataan.

Kansi päälle ja siihen 225-asteiseen uuniin ensin puoleksi tunniksi, sen jälkeen kansi pois ja vielä puoli tuntia paistamista. Pata uunista, hetken jäähdytys, jonka jälkeen leivän voi kopauttaa ulos padasta. Yleensä leipä irtoaa tosi hienosti. Pari kertaa leipä on joko väärän lämpötilan (liian kylmä leivinuuni) tai liian rohkeiden raaka-aineiden (liikaa raasteita ja siemeniä) tarttunut kiinni ja jäänyt raa'aksi.

Päivän punajuurileivästä tuli sekä erittäin maukas että rakenteeltaan hyvä. Kuori oli juuri sopivan rapea, väriltään se erottui kauniisti lopusta leivästä. Limpun muoto ei ollut aivan täydellinen, sillä taikina ei levinnyt tasaisesti padan pohjalle. Erinomaisesti leipä silti kelpasi päivän kahvivieraille ja kotisyöjille.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Polttopuita ja värejä talven varalle

Sain pari viikkoa sitten lopulta tilattua polttopuita sekä Pulkkilanharjulle että Kalkkisiin. Jälkimmäisten toimitus osui päivälle, jolloin alkoi sataa lunta muutaman päivän vesisateiden jatkoksi.

Ei ollut silloin keliä eikä aikaa heitellä puita liiteriin asti, joten auttanut muuta kuin levittää yksi kevytpeite märkään maahan ja toinen halkokasan päälle odottamaan kuivempaa keliä.

Tänään oli lopulta sopivasti vapaata ja kuiva pakkaspäivä, joten lähdimme miehen kanssa puusouviin. Hyvin olin kasan peitellyt, halot olivat säilyneet aivan kuivina koko odotusajan. Minä lastasin puita kasasta kottikärryyn ja kärräsin liiterin ovelle, puoliso nakkeli ne peremmälle.

Kärräyksen ohella kävimme kääntelemässä muutaman räystään alla olleen vesitynnyrin väärin päin. Tynnyrit olivat pinnalta monen sentin jäässä, mutta kirveellä sai sen verran jäähän reikää, että enin vesi valui maahan. 

Hoitokoira yritti välillä auttaa, mutta pakkohan se oli viedä sisälle tiukimman työrupeaman ajaksi. Emme uskalla pitää sitä tontilla vapaana viereisen autotien vuoksi. Kun puut oli saatu suojaan, koira pääsi ulos, jossa se huvitti itseään järsimällä polttopuupeitteen kulmaan syntynyttä jääpalaa.

Emme jääneet Kalkkisiin lämmittämään uuneja yöpymistä tai hellaa ruoanlaittoa varten, sen verran väsyneitä olemme erittäin tiiviin syksyn töiden keskellä. Kipaisimme vain vielä Lampisen kaupassa ostoksilla ja suuntasimme Pulkkilanharjulle ruoanlaittoon ja lämmittämään saunaa.

Sen verran kuitenkin nautin kauniista pakkaspäivästä, että kiersin kuvaamassa puutarhan värejä. Kesäkukat, aurinko ja lumi ovatkin kaunis yhdistelmä. Aina Kalkkisista lähtiessä huokaan, että olisihan se kiva täälläkin viettää pidempiä aikoja.