maanantai 18. kesäkuuta 2018

Parsaa kaupasta ja omasta maasta

Tässäkin blogissa olen monta kertaa kirjoittanut perheemme innostuksesta parsaruokia kohtaan. Syömme parsaa monta viikkoa keväällä ja alkukesästä sienten, kalan, lihan, juuston, uppomunien ja erilaisten kastikkeiden kanssa. Parsat useimmiten grillaamme tai paistamme uunissa. Minun mielestäni ihanin yhdistelmä syntyy parsasta ja korvasienikastikkeesta.

Parsan viljelystä olemme tähän kevääseen asti vain vitsailleet, sillä aiemman hataran tietämykseni mukaan ensimmäiseen satoon menee monta vuotta. Jossain vaiheessa olin kuitenkin ostanut alennusmyynnistä parsankasvatuksen oppaan.

Huhtikuussa satuin Pihapiiri-messuilla huomaamaan nipun juurakkoja yhdellä kojulla. Ostin sen pois ja unohdin kuivuneen näköiset juurakot moneksi viikoksi huvilan keittiöön liian lämpimään, josta puoliso nosti ne jossain vaiheessa ulkoeteiseen.


Toukokuun puolivälissä päätin perustaa parsapenkin yhteen viljelylaatikkoon ja kävin sitä varten ostamassa oikein hiekkaakin kuohkeuttamaan maata. (Se olikin raskain homma, sillä 25-kiloinen säkki on yllättävän raskas nostettava tällaiselle kirjoitustyöläiselle.)

Lukaisin ohjeet, joiden mukaan juurakot pitää istuttaa maahan säteittäisesti avattuina ja noin 20 sentin syvyyteen. Kun ryhdyin avaamaan nippua, tajusin että siinähän on paljon enemmän istutettavaa kuin mille olin varannut tilaa. Niinpä otin käyttöön myös osan viereisestä viljelylaatikosta, johon en ollut vielä ehtinyt kylvää tai istuttaa mitään. Hiekkaa siihen ei enää riittänyt.

Sitten päätin vain jäädä odottamaan jotain, joka tapahtuisi aikaisintaan ensi keväänä. Muutaman kerran kastelin laatikoita muiden ohessa sen kummemmin niitä tarkkailematta. Kunnes pari päivää sitten näin aika kuivan mullan pinnassa ihka oikean parsanverson. Se oli noussut siihen laatikkoon, jossa ei ole hiekkaa ja joka todennäköisesti on kosteampi.

Jätin verson paikalleen kasvamaan, sillä kasvi tarvitsee sen vahvistuakseen. Toki toivon, että näkisin tämän alkukesän aikana vielä monta muutakin versoa. Jos en, tiedän ainakin yhden juurakoista olevan hengissä.

Eihän parsankasvatuksessa ole taloudellisesti mitään järkeä (niin kuin ei ole monessa muussakaan kotipuutarhan viljelyhankkeessa). Nykyäänhän parsaa saa hyvin keväisin ja alkukesällä, vuosi vuodelta paremman kuntoisena.

Esimerkiksi Lampisen kaupasta olemme voineet ostaa sekä valkoista että vihreää parsaa eteläisemmästä Euroopasta. Jostain Lahden kaupoista olemme löytäneet myös Ahvenanmaan parsaa, joka on ohuempaa ja selvästi kyllä maukkaampaa kuin kauempaa tuotu parsa.

Oman parsapenkin ihanuus piilee siinä uskomuksessa, että hetki ennen ruoanlaittoa leikattu parsa todennäköisesti maistuu aivan muulta kuin vähintään päivän matkustanut. Ja toki iloitsen siitäkin, jos pystyn viljelemään jotain näin vaikeana pidettyä. Katsotaan nyt, tuleeko tarinalle jatkoa.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Syödään ulkona mutta ei grillata!

Nyt on niin kuivaa, että jopa meidän grillauksemme on pistetty tauolle. Meillähän puilla lämpiävä valurautagrilli on käytössä ympäri vuoden: siinä on halstrattu, savustettu ja monin tavoin paistettu kasviksia, kalaa, lihaa ja sieniä.

Pidämme ulkokeittiötämme jopa varsin turvallisena, koska grilli seisoo laattojen päällä, ja siihen saa kannen sekä tulipesän että parilan päälle.

Grillaaja tietenkin valvoo tulta koko ajan, ja aina on myös vesiämpäri vieressä.

Mutta nyt on metsäpalovaroitus koko maassa, ritisevan kuivaa ja ajoittan myös tuulista. Yksikin kipinä riittää sytyttämään rutikuivan maaston vaikkapa siinä muutaman metrin päässä, jossa sattuukin olemaan kuivaa heinää ja oksia.

Suosittelen, etteivät muutkaan uhmaisi olosuhteita vaan pitäisivät grillinsä kylminä seuraaviin kunnon sateisiin asti. Mm. Metsähallitus ja Ilmatieteen laitos ovat varoittaneet avotulesta edes rakennetuilla tulipaikoilla.

Luonnossa syömistä ei tietenkään tarvitse lopettaa! Mikä sen ihanampaa kuin katsella ja kuunnella lintujen ja pölyttäjien (toivottavasti niitä on kaikkien puutarhoissa!) aherrusta, kun itse on istahtanut rauhassa syömään. Jos ei muuta, sen kahvikuppinsa ainakin jaksaa kantaa ulos. Jotain juhlallista luonnossa syömisessä on aina.




sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Korvasieniaika on koittanut

Viime vuosina olen tottunut siihen, että korvasieniaika alkaa aikaisintaan äitienpäiväviikonloppuna. Kostea kevät ja lämpenevä sää saivat kuitenkin arvelemaan, että tänään kannattaisi jo käydä kurkistamassa.

Hyvä niin, sillä viime vuonna löytämälleni paikalle oli noussut jo ihan lupaavasti satoa.

Toki itiöemät olivat vielä aika pieniä mutta kuitenkin ihan kerättävän kokoisia. Joka vuosi alkaa muuten jossain vaiheessa keskustelu siitä, minkä kokoisia sieniä saa kerätä. Aika hassua, sillä sienillä ei ole mitään alamittaa. Aika monen mielestä on silti väärin kerätä pieniä sieniä, jotka voisivat vielä jäädä kasvamaan paikoilleen (ja ehkä odottamaan juuri arvostelun esittäjää).

Itse eliön kannalta ei ole kuitenkaan merkitystä sillä, minkä kokoisena se poimitaan. Sienirihmasto eli pääosa sienestä on maan alla, me vain poimimme maan päällisiä itiöemiä ja nimitämme niitä sieniksi.

Jos minä haluan putsata ja valmistaa sormenpään kokoisia korvasieniä tai kantarelleja, se ei ole mikään luonnonsuojelurikos.

Mutta takaisin tämän päivän retkeen. Löysin ensimmäiset korvasienet heti astuttuani hakkuuaukolle, joten jännitysmomentti oli siinä suhteessa ohi. Uutta olivat kuitenkin laakakorvasienet, joita en viime vuonna löytänyt ollenkaan. Eivät ne mitään harvinaisuuksia ole, ja makukin on "serkkua" miedompi. Mutta kerään kyllä matkaan myös laakakorvasienet ja käsittelen muiden mukana.


Sienten etsinnän ohessa herkistin aistini linnuille. Jo monena keväänä olen korvasieniretkellä saanut havainnon sekä palokärjestä että käestä. Palokärki touhuilikin puussa tehokkaasti ja tarjoili aukean yli lentäessään myös muita ääniä, mutta käen kukuntaa en ensimmäisellä paikalla kuullut.

Kotiin päin ajaessa päätin pysähtyä vielä paikalla, joka viime vuonna oli mielestäni jo aika lailla ehtynyt. Yllättäen sen reunoille oli noussut sekä korvasieniä että laakakorvasieniä. Aukko sijaitsee aivan tien vieressä, ja ojia oli selvästi perattu hiekalle asti, mikä osittain selittää uuden sadon. Mikä ilahduttavinta: käki kukkui!

P.S. Olipa mukava siirtyä Kalkkisten kevääseen myös siinä mielessä, että Pihamaan puoti ja kahvila ovat taas auki. Kävimme sekä eilen että tänään hakemassa virkistystä pihatöiden ja muun puuhailun lomaan. Tänään sain pitkästä aikaa maistaa Riitta Pihamaan paistamaa munkkia.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Porukalla gluteenittomia karjalanpiirakoita

Olen jo pitkään haaveillut karjalanpiirakkatalkoista, joissa pääsisin harjoittelemaan ja parantamaan omaa vaatimatonta osaamistani. Lopulta löysimme tyttären ja kokki-leipuri-miniän kanssa yhteisen vapaan eli käytännössä tämän vapun. Äskeisellä vappubrunssilla meillä oli lämpimät piirakat pöydässä.

Oikeita ruiskuoreen leivottuja piirakoita emme paistaneet, sillä perhepiiriimme kuuluu useita henkilöitä, jotka joko keliakian tai muiden syiden vuoksi eivät voi syödä perusviljoja. Lisäkierroksia tuo se, että lähipiirissä on myös maitoallergikko ja useita pahasti laktoosille herkistyneitä.

Aloitinkin urakan jo eilen keittämällä riisipuuron riisimaitoon ja jäähdyttämällä sen päivän käyttöä varten. Yhden litran puuroannokseen (2 dl riisiä) lisäsimme vielä yhden munan ennen varsinaista leipomista. Puuroannos ei sitten riittänytkään, mutta siitä lisää myöhemmin.


Päädyimme jo aiemmin testattuun tattariseen kuoritaikinaan, joka löytyy Gluteenitonta leivontaa -blogista. Itse pidän kovasti tattarin mausta, mutta sitä vieroksuvillekin voin vakuuttaa, että maukas tattari sopii oikein hyvin rukiin sijaiseksi, etenkin yhteistyössä täytteiden kanssa.

Teimme taikinaa kaksinkertaisen annoksen, johon ohjeen mukaan tulee 4 dl kylmää vettä, 1 tl suolaa, 4 tl psylliumia ja 6 dl tattarijauhoa. (Psyllium on ratamokasvin siemenkuoresta tehty valmiste, joka lisää kuohkeutta, sitkoa ja kuituja gluteenittomaan leivontaan. Sitä voi käyttää myös sellaisenaan edistämään vatsan toimintaa.)

Taikina valmistuu näin: psyllium liuotetaan veteen ja annetaan turvota jonkin aikaa, jolloin siitä tulee hieman hyytelömäistä. Lisätään suola ja sen jälkeen jauhot vähitellen. Kaikkea jauhoa ei kannata väkisin vaivata taikinaan, jotta siitä ei tule liian kovaa. Vaivaaminen ei myöskään lisää sitkoa. Meidän taikinaamme meni ensin n. 5 dl jauhoa, loppu tarttui taikinaan pöydältä kauliessa.

Taikinasta kannattaa ensin muovata pitkät tangot, joista leikataan suunnilleen saman kokoisia paloja. Palat kannattaa säilyttää esimerkiksi kostean pyyhkeen alla, jotta ne eivät kuivu liikaa ennen kaulimista. Paloista kaulitaan soikeita ja mahdollisimman ohuita kuoria, joiden keskelle täyte lisätään.

Kokkiminiä vinkkasi laittamaan puuron muovipussiin ja pursottamaan siitä piirakalle. Aika paljon siistimpää kuin lusikalla söhrääminen! Vaikeinta olikin arvioida, paljonko puuroa tarvitaan.

Seuraavaksi piti tehdä se kuuluisa rypytys. Kokki rypytti kätevästi keskeltä päin kumpaakin päätä, minä vähän niin ja näin. Sellaisen neuvon sain, että kannattaa painaa rypyt mataliksi, jotta harjanteet eivät uunissa pala. Muuten tyyli on vapaa.

Sitten oli vuorossa paisto n. 250-asteisessa uunissa. Arvion mukaan siihen menee n. 15 minuuttia, mutta tsekkasimme kyllä jokaisen pellillisen kohdalla piirakat myös alapuolelta. Tattarijauho jää paistuessaankin varsin vaaleaksi, joten ei kannata vain odottaa ja antaa piirakoiden kuivua. Riittää, että pohja on tummentunut ja hieman kumiseva eli kypsän oloinen.

Kokemuksia täytteestä: riisimaitoon keitetty puuro kuohui aika paljon uunissa, mutta syynä voi olla myös hieman löysä puuro. Ensimmäisen litran puuromme (jota alkuperäisen ohjeen mukaan olisikin pitänyt olla kaksinkertainen annos) loppui siis kesken. Keitin sen jälkeen pikapuuron eli desin puuroriisiä vedessä kypäksi ja lisäsin lopulta kuumaan ja tahmeaan riisiin noin desin laktoositonta kermaa ja jäähtyneeseen massaan vielä munakeltuaisen. Tämän annoksen piirakat paistoimme visusti erillään edellisestä, jotta ne eivät menisi sekaisin täysin maidottomien piirakoiden kanssa.

Ja kas, vielä jälkimmäisen puuroeränkin jälkeen meille jäi joitain kuoria ilman täytettä. Helpointa olisi tietysti ollut vain paistaa niistä vaikka juustotikkuja tai heittää taikina pois, mutta halusin vielä kokeilla perunatäytettä. Niinpä kuorin neljä perunaa, pilkoin ne aika pieniksi ja keitin pikaisesti suolavedessä kypsiksi, survoin soseeksi,  lisäsin hieman laktoositonta kermaa ja jäähtyneeseen muusiin vielä yli jääneen valkuaisen.

Kannatti paistaa myös perunapiirakoita, sillä niistä tuli aivan mahdottoman meheviä ja maukkaita! Ensi kerralla taidankin tehdä täytteeksi yhden satsin riisipuuroa ja rinnalle kunnon annoksen perunamuusia.

Sitten vielä yksi tärkeä juttu: piirakoiden voitelu. Maidottomuuden vuoksi teimme sen tällä kertaa margariinillä. Kätevintä on sulattaa rasva ja kastaa piirakat siinä vielä lämpiminä. Sen jälkeen piirakat voipaperin ja pyyhkeen alle jäähtymään, jolloin kuoresta tulee juuri sopiva.

Huomenna olen menossa käymään sukulaistalouteen, johon vien parikymmentä gluteenitonta ja maidotonta riisipiirakkaa. Osan annoin mukaan kanssaleipojille, loput säilöin pakastimeen odottamaan sopivia syöjiä.  Ne viimeiset ihanat perunapiirakat syön puolison kanssa huomenna.


perjantai 13. huhtikuuta 2018

Mehut lopussa, marjoja on vielä

Kaivoin pakastimesta juuri viimeisen pullollisen herukkamehua. Eli nyt ei ole enää edes mehumarjoja, joista keittää. Minullahan on tapana sulloa pakastimet täyteen Kalkkisten marjoja kymmenistä pensaistamme ja keittää niistä vähitellen juomaa.

Kahden aikuisen taloudessamme menee paljon omia mehuja, sillä käytämme hiihto-, pyörä- ja muiden lenkkien yhteydessä vain näitä luonnon energiajuomia. Yleensä sekoitamme sokeroidun mehumaijamehun kivennäisveteen, jolloin samasta juomasta saa sekä vitamiineja, sokereita että suoloja.

Ehkä noin kuukauden verran on sinniteltävä, kunnes saa raparperia ja voi keittää siitä mehua. Mutta en sure, sillä marjat ja muutkin pakastimen antimet on hyvä syödä mahdollisimman tuoreina.

Vielä on pakastimessa mustikkaa ja tyrniä, joista surautan aamuisin tehopirtelön inkiväärin, luomubanaanin, maustamattoman jogurtin ja Puhtikauran kanssa. Aiemmin talvella oli vielä karviaisia ja viinimarjoja, joilla sai vaihtelua smoothieen. Joskus lisään myös siemeniä, pähkinöitä tai manteleita. Banaani on sen verran makea, ettei joukkoon tarvita hunajaa eikä varsinkaan sokeria.

Toistain jokakeväisen saarnani: kannattaa tyhjentää sitä pakastinta nyt, ennen kuin uutta satoa alkaa tulla. (Tosin pelkään pahoin, etten millään saa kulumaan kaikkia viime vuonna keräämiäni rouskuja, vaikka niitä on käytetty melkein päivittäin läpi talven. Muut pakastetut sienet sentään on syöty. No, viime sienisesonki oli poikkeuksellisen hyvä.)

Vitamiinitkin tulevat tosi tarpeeseen näin kevään korvalla. En ole kärsinyt edes flunssasta kuluneena talvena, mikä voi tietysti olla hyvää tuuriakin. Mutta ei marjojen syömisestä läpi talven ainakaan haittaa ole. Kuituakin niistä saa, samoin noista lisäämistäni "roskista".

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pääsiäisvierailu lammastilalla

Sysmän puolella Ravioskorvessa sijaitseva Korven Karitsa järjesti pitkänäperjantaina avoimet ovet, joihin mekin osallistuimme.

Pop up -kahvila ja -kauppa oli hauskasti sijoitettu lampolaan, joten me vieraat pääsimme näkemään lampaita karitsoineen, viiriäisiä ja kanoja aidossa ympäristössään. Karitsojen "mää" kuulosti todella kirkkaalta vanhempien lampaiden rinnalla!

Kahvilassa oli tarjolla kahvia ja leivonnaisia ja tilaamalla myös hampurilaisia. Me päädyimme kahviin ja pääsiäiseltä maistuviin pulliin. Puolen päivän kahvit maistuivat erityisen hyviltä, sillä olimme käyneet Kalkkisten markkinaladulla hiihtämässä. (Onpa muuten ollut hieno hiihtotalvi ja ladut upeassa kunnossa, kiitokset siitä!)

Pääsiäistä varten ostimme viiriäisen munia ja palan savulammasta. Lisäksi mukaan tarttui tulevia grillauksia varten sisäfilettä ja maksaa, jotka myytiin pakasteina.

Lihatuotteita ostamme nykyään hyvin valikoiden; en edes muista, koska viimeksi jostain ns. tavallisesta marketista. Jos ja kun lihaa syömme korkeintaan kerran viikossa, tuntuu hyvältä käydä hakemassa se tilalta tai esimerkiksi hallin tiskiltä, jossa voi kysellä tarkemmin lihan alkuperästä. Laadun kyllä tunnistaa.

Minulla on lähipiirissä useita kasvissyöjiä ja vegaaneja sekä ihmisiä, jotka syövät esimerkiksi vain riistaa. Uskon itsekin vakaasti siihen, että kasvisruoka on sekä ympäristön että ihmisen terveyden kannalta parempi vaihtoehto kuin eläinproteiineihin nojaava ruoka. Puhumattakaan siitä, että eläimillä on oikeus elää lajilleen tunnusomaista elämää, johon ei kuulu kärsimys massatuotantolaitoksissa.

Lähilihaa ja -kalaa syön ainakin toistaiseksi hyvällä omallajatunnolla, etenkin kun käytämme myös sisäelimiä eli eläinten edullisempia ja usein hyljeksittyjä osia.

Uskon tilavierailujen olevan yksi keino näyttää, että asiat ovat kunnossa. Ja toki ne tukevat myös maatalousyrittäjien elinkeinoa. Mieluummin vähän lihaa ja kalaa läheltä kuin paljon ja hieman halvemmalla maista, joiden pyynti- ja tuotanto-olosuhteista ei ole mitään käsitystä.

Pääsiäisvieraat tulivat perjantai-iltapäiväksi, jolloin tarjosimme parsaa, salaattia, sienikastiketta rouskuista, Hatanpään muikkuja, Korven Karitsan savulammasta ja viiriäisenmunia sekä juustoja. Kuuden hengen porukassamme oli monen erilaisen dieetin noudattajia, joille kaikille löytyi ja riitti syötävää.




sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Muikkuja nuotta-apajalta

Eilen oli ainutlaatuinen tilaisuus käydä seuraamassa talvinuotan nostoa Pulkkilanharjun kupeessa. Kalastaja Jyrki Hatanpäällä oli Asikkalanselän jäällä nuotta-apaja, jonka nostaminen vaikutti varsin kunnianhimoiselta ja panostuksia vaativalta hommalta.

Nuotta on todella iso - sivut vähintään kymmenien metrien pituiset -  ja levitetty selälle avantojen kautta. Oli kylältä apumiehiä ja moottorilla toimiva vinssi, jolla nuotan pystyy kerimään kasaan. Tämän enempää en ymmärrä - pahoitteluni, jos tässäkin on jo virheitä.

Korjaus: juttelin 11.3. Hatanpään kanssa ja kuulin, että nuotan sivut ovat n. 500 metriä pitkät.
Kun kävin katsomassa puuhaa kahden maissa iltapäivällä, nuotan vetäminen oli vielä kesken ja moottorin meteli aikamoinen. Menin paikalle uudestaan pari tuntia myöhemmin, ja silloin  jäällä oli jo melkein kansanjuhla, paljon ostomahdollisuutta odottavia ihmisiä. Ja autoja, mikä hieman hirvittää Päijänteen epävakaiden jääuutisten jälkeen!

Ja reilun puolen tunnin kuluttua ensimmäiset kalat pomppivatkin kapeassa avannossa. Loppuvaiheessa nuottaa kerittiin kasaan käsin, jotta kalat saatiin sopivasti kasaan. Saalis oli odotetusti enimmäkseen muikkua, seassa jonkin verran kuoretta ja ainakin yksi iso lahna.

Muikkua alettiin nostaa haavilla laatikoihin ja kylmälaukkuihin, joita fiksuimmat olivat osanneet ottaa mukaan. Onneksi minulla oli repussa muovipussi, johon kauhoin mielestäni sopivan määrän. En kotonakaan muistanut punnita saalista, mutta puolison kanssa meni puoli tuntia putsaamiseen, koska emme ole ammattilaisia.

Kalamiehille päivä oli varsin pitkä ja viileä, joten voin vain kunnioittaa ahertajia! Erityisen ihastuneesti seurasin kalastajan omia poikia, joita ei tuntunut kylmä, väsymys tai nälkä vaivaavan. Jonkinlainen pieni taukokoppi näkyi olevan henkilökunnalle tarjolla. Kaunistahan jäällä oli, kun aurinko onneksi paistoi.



Tänään oli sitten vuorossa ruoanvalmistus. Päätimme taas kerran hyödyntää yhden kauniin pakkaspäivän sytyttämällä grillin. Kalat halsteriin ja muut ainekset parilalle, niin valmistui ateriamme.

Taas tänä viikonloppuna olen pohtinut, miten hienoa elämää voi viettää Asikkalan maaseudulla kesät talvet. Eilen kävimme myös hiihtämässä Vääksyssä kauppareissun yhteydessä. Sivakoimme Vesijärven jäällä Kalmarinrannasta Varjansaaren ympäri ja vielä Pirppulanrannan kautta lähtöpisteeseen, noin 8,5 km. Nuotta-apajalla käyntien jälkeen vallitsi lähes raitisilmamyrkytys eli ihana väsymys. Eipä tarvinnut matkailla kauas näiden elämysten perässä.