lauantai 31. tammikuuta 2015

Vesi vanhin... elintarvikkeista

Puhdas juoma- ja ruokavesi on yksi elämän tärkeimmistä asioista, suomalaisille usein itsestäänselvyys. Huvilalla elämme oman kaivon ja ns. kantoveden varassa. Kesällä kaivovesi nostetaan sähköpumpulla ja vedetään puutarhaletkulla saunaan, puutarhaan ja kuistille asti.

Talviaikaan asia piti miettiä uudestaan, sillä ilmeisesti edelliset asukkaat ovat vain nostaneet syksyllä pumpun suojaan, sulkeneet kaivon talveksi ja tuoneet kahvi- ja ruokaveden kanisterilla. Mekin kuljetimme vettä pari kuukautta auton perässä, kunnes mies halusi ajatella asian uusiksi. Me kun olemme kulkeneet kylälle moneen kertaan myös bussilla Lahdesta (se luksus päättyy tänään, sillä Käkisalmen siltaremontti on valmistunut), joten emme ole halunneet kantaa kovin monta kymmentä litraa vettä mukanamme.

Ensin katsoimme, saammeko kaivon kannen reiästä laskettua ämpärin kaivoon vedenpinnan alle, ja onnistuihan se, kun ensin keksin kahvaan sopivan painon - pienen munalukon. Seuraavaksi puoliso rakensi perinteisen puisen kannen, jossa oli reikään sopiva paksunnos pitämässä kantta paikallaan.

Hyvä ja perinteinen design, mutta ei ihan toiminut. Tänään kansi oli jäätynyt sen verran kiinni betonikanteen, että irrottaessa se hajosi. Seuraavaksi mies alkoi etsiä korjausmateriaaleja, joiksi valikoituivat kattopeltilevy, huussista löytynyt ylimääräinen metallikahva ja reilu tusina pultteja.

Kattopelti korvasi hajonneen kannen yläosan, johon metallikahva kiinnitettiin. Pulteilla kansi nousee sen verran irti kaivonkannesta, että väliin saa jonkin sorkkaraudan tai muun sopivan välineen vääntämään kannen varovasti irti.
Nyt vesihuolto on taas vähäksi aikaa turvattu.

Päivän fasaanikuva: kukkokin kävi ihmettelemässä, mitä me oikein puuhaamme.




sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Sipulikeitto on parasta talviruokaa

Totta se on: tammikuussa tekee mieli yksinkertaisia makuja, jotka saavat mielellään olla myös edullisia. Vielä parempi, jos ruoka valmistuu melkein itsekseen.

Puoliso ja minä pääsimme tänä viikonloppuna Kalkkisiin vasta sunnuntaiaamuna. Päivä oli ohjelmoitu täyteen kirjalaatikoiden kantamista ja purkua hyllyihin ja kierrätykseen, joten ruoan piti siksikin olla yksinkertaista.

Aloitimme uunien lämmityksellä, seuraavaksi aloin pilkkoa mukaan ottamiani sipuleita: purjoa, puna-, kelta- ja valkosipulia. Olin ottanut kaupungista mukaan myös jo kertaalleen täällä Kalkkisissa olleita raaka-aineita, pakastimesta kasvimaalta kesällä keräämiäni yrttejä ja kuivakaapista sieni-kasvisliemijauhetta, jota olin tehnyt syksyllä.

(Liemijauheen reseptiä minulla ei ole nyt tässä, mutta se löytyy painettuna kirjastamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella. Yritän muistaa palata loistavaan liemijauheeseen syksyllä, kun vihannes- ja sienisato on runsaimmillaan.)

Ranskalaisen sipulikeiton reseptejä on lukemattomia, mutta en nyt edes yrittänyt mitään oikeaoppista klassikkoa. Pidin kuitenkin kiinni muutamasta perussäännöstä: keitto pitää tehdä rautapadassa ja sen salaisuus piilee pitkässä haudutusajassa. Lisäksi keitto tarjotaan usein juustolla päällystettyjen leipien kanssa niin, että leivät laitetaan kuumaan keittoon lautaselle.

Meidän keittomme syntyi suunnilleen näin: pilkoin purjon ja kuvassa näkyvät sipulit, jotka freesasin rautapadan pohjalla voissa ensin pehmeiksi. Lisäsin yrtit (enimmäkseen persiljaa ja ruohosipulia, timjamia ei valitettavasti enää ollut), kuivattua lipstikkaa, kolme teelusikallista liemijauhetta ja noin litran vettä. Työnsin rautapadan leivinuuniin, kun sieltä oli saatu hiilet pois ja pellit kiinni. Annoin muhia tunnin, katsoin pataan ja lisäsin pari desiä punaviiniä, jota oli jäänyt pulloon jonkin edellisen ruoan marinoinnista tai haudutuksesta. Valkoviini olisi kai parempaa, mutta otin siis sitä, mitä oli.

Jätin padan uuniin ehkä noin kolmeksi tunniksi, jona aikana vilkaisin vielä kerran, ettei liemi ollut kuivunut liikaa (lisäsin vielä pari desiä vettä ja vähän viiniä). Noin viisitoista minuuttia ennen syömistä työnsin uuniin vielä viipaloidut leivät, joiden päälle olin pirskottanut hieman öljyä ja kasannut vahvaa juustoraastetta. Raastekin oli säästöruokaa, syömiemme goudan, appenzellerin ja parmesaanin kannoista pakastimeen tekemääni raastetta.

Kun nostin keittopadan pöytään, jo tuoksu palkitsi! Hieman makea maku ja ruokaisan sakea koostumus olivat mielestäni aivan täydellisiä, vaikka olinkin hieman soveltanut ohjetta. Olin kuvitellut, että söisimme keittoa vielä huomennakin, mutta mitä vielä; kirjalaatikoiden kantaminen ja muut työt olivat tehneet meistä niin nälkäisiä, että vedimme kumpikin kaksi lautasellista juustoleipineen nopeassa tahdissa. Ja sitten pata olikin tyhjä.