sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Sipulikeitto on parasta talviruokaa

Totta se on: tammikuussa tekee mieli yksinkertaisia makuja, jotka saavat mielellään olla myös edullisia. Vielä parempi, jos ruoka valmistuu melkein itsekseen.

Puoliso ja minä pääsimme tänä viikonloppuna Kalkkisiin vasta sunnuntaiaamuna. Päivä oli ohjelmoitu täyteen kirjalaatikoiden kantamista ja purkua hyllyihin ja kierrätykseen, joten ruoan piti siksikin olla yksinkertaista.

Aloitimme uunien lämmityksellä, seuraavaksi aloin pilkkoa mukaan ottamiani sipuleita: purjoa, puna-, kelta- ja valkosipulia. Olin ottanut kaupungista mukaan myös jo kertaalleen täällä Kalkkisissa olleita raaka-aineita, pakastimesta kasvimaalta kesällä keräämiäni yrttejä ja kuivakaapista sieni-kasvisliemijauhetta, jota olin tehnyt syksyllä.

(Liemijauheen reseptiä minulla ei ole nyt tässä, mutta se löytyy painettuna kirjastamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella. Yritän muistaa palata loistavaan liemijauheeseen syksyllä, kun vihannes- ja sienisato on runsaimmillaan.)

Ranskalaisen sipulikeiton reseptejä on lukemattomia, mutta en nyt edes yrittänyt mitään oikeaoppista klassikkoa. Pidin kuitenkin kiinni muutamasta perussäännöstä: keitto pitää tehdä rautapadassa ja sen salaisuus piilee pitkässä haudutusajassa. Lisäksi keitto tarjotaan usein juustolla päällystettyjen leipien kanssa niin, että leivät laitetaan kuumaan keittoon lautaselle.

Meidän keittomme syntyi suunnilleen näin: pilkoin purjon ja kuvassa näkyvät sipulit, jotka freesasin rautapadan pohjalla voissa ensin pehmeiksi. Lisäsin yrtit (enimmäkseen persiljaa ja ruohosipulia, timjamia ei valitettavasti enää ollut), kuivattua lipstikkaa, kolme teelusikallista liemijauhetta ja noin litran vettä. Työnsin rautapadan leivinuuniin, kun sieltä oli saatu hiilet pois ja pellit kiinni. Annoin muhia tunnin, katsoin pataan ja lisäsin pari desiä punaviiniä, jota oli jäänyt pulloon jonkin edellisen ruoan marinoinnista tai haudutuksesta. Valkoviini olisi kai parempaa, mutta otin siis sitä, mitä oli.

Jätin padan uuniin ehkä noin kolmeksi tunniksi, jona aikana vilkaisin vielä kerran, ettei liemi ollut kuivunut liikaa (lisäsin vielä pari desiä vettä ja vähän viiniä). Noin viisitoista minuuttia ennen syömistä työnsin uuniin vielä viipaloidut leivät, joiden päälle olin pirskottanut hieman öljyä ja kasannut vahvaa juustoraastetta. Raastekin oli säästöruokaa, syömiemme goudan, appenzellerin ja parmesaanin kannoista pakastimeen tekemääni raastetta.

Kun nostin keittopadan pöytään, jo tuoksu palkitsi! Hieman makea maku ja ruokaisan sakea koostumus olivat mielestäni aivan täydellisiä, vaikka olinkin hieman soveltanut ohjetta. Olin kuvitellut, että söisimme keittoa vielä huomennakin, mutta mitä vielä; kirjalaatikoiden kantaminen ja muut työt olivat tehneet meistä niin nälkäisiä, että vedimme kumpikin kaksi lautasellista juustoleipineen nopeassa tahdissa. Ja sitten pata olikin tyhjä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti