Vihdoinkin tatteja ja muutenkin kausi päällä!

Olipa aikamoinen yllätys, että löysin kesän ensimmäiset varsinaiset sieniapajat samoihin aikoihin, kun Päijät-Hämeeseen annettiin metsäpalovaroitus.

Viime perjantaina keräsin pieniä kantarelleja, yhden leppärouskun ja puoliksi syödyn herkkutatin lähimetsästä Kalkkisista ja sunnuntaina melkein kävelin ensimmäisten haavanpunikkitattien päälle Pulkkilanharjun pihassamme.

Nämä molemmat pikkuiset sienisaaliit päätyivät saman tien pannulle ja osaksi päivän ruokaa. Juuri näin valmistan aina ensimmäiset paistosienet.

Pannulle vain voita ja sienet ja ehkä hieman kesäsipulia, mausteiksi vain tuoreita yrttejä, suolaa ja pippuria. Kun lautasella on uusia perunoita ja tuoreita kasviksia, ei parempaa olekaan. Ja toki sienet voi nauttia myös iltaleivän päällä!

Nyt on muutenkin paras satokausi päällä. Parsakausi tosin oli ja meni - ja oli hieman satoisampi kuin viime vuonna. Saimme muutamat maistiaiset, jotka vakuuttivat siitä, että viljelyssä on järkeä. Vasta nostetut tangot maistuvat tuoreemmilta ja raikkaammilta kuin ostetut.

Perunoita olen nostanut maasta muutaman kerran, tomaatteja kerännyt kasvihuoneesta vajaan kuukauden ajan ja ensimmäiset pavut ovat kypsyneet.  Myös retiisejä, sipuleita ja mausteyrttejä saa kerätä koko ajan, kesäkurpitsanviljely sen sijaan ei tänä vuonna onnistunut. Katsotaan, miten käy ensimmäiselle kokeilulleni myskikurpitsan kanssa... Kukkia on ainakin reippaasti.

Eniten puuhailen kuitenkin nyt marjapensaissa, jotta ehtisin saada edes osan punaherukoista talteen ja mehuksi ennen rastaita. Onneksi mustia viinimarjoja on niin paljon, etteivät mitkään lintuparvet ehdi syödä niitä ennen meitä ihmisiä. Ja ihan kohta kypsyvät myös karviaiset, suosikkini!

Karhunvadelmat ja luumut ovat vielä raakoja, hyvä niin. Aika ja voimat loppuisivat, jos kaikki puutarhan ja metsän antimet kypsyisivät yhtä aikaa. Tiedän jo, että elo- ja syyskuun kaikki vapaat ajat kuluvat ulkona ja keittiössä.

Niitä vapaitahan ei koskaan ole oikeastaan tarpeeksi, kun samaan aikaan saa ja pitää tehdä kiinnostavia kirjoitustöitä. Joka elokuu kyllä toivon, että kalenterissa olisi ylimääräisiä tunteja, päiviä ja viikkoja syksyn sadonkorjuun aikaan.

Uusia ja uusvanhoja sienimakuja

Vierastin pitkään kehnäsientä, vaikka sen ihan varmasti tunsin ja osasin myös erottaa (muista) seitikeistä. Jotenkin oli jäänyt mieleen joku makuvivahde, ehkä pieni metallisuus. Suurin virhe oli joskus vain kerätä sienet ja säilöä ne pakastimeen - sieltä ei tule kyllä käytettyä sieniä, joiden makumaailma ei takuuvarmasti houkuta.

Kellertävän vaaleanruskean kehnäsienen tärkeä tuntomerkki on se kehnä eli vaaleampi "jauhe" tai "puuteri" siinä lakin päällä. Lisäksi sienessä on rengas, joka kylläkin irtoaa helposti. Heltat ovat vaaleanruskeat (eivät kellertävät), vaalea jalka varsin tasapaksu ja vanhemmiten puiseva.

Yleensä suositellaan käytettäväksi vain vielä "nupulla" olevat sienet ja niistäkin vain lakit. Minä tosin olen pilkkonut mukaan ne jalat, jotka eivät ole tuntuneet kuituisilta.

Tänä syksynä hyväkuntoisia kehnäsieniä on ollut paljon, joten päätin kokeilla sienen maistamista oikein kunnolla. Sain oikeastaan kimmokkeen kehnäsieniä keränneeltä ystävältä, joka kysyi reseptejä. Piti vain sanoa, etten tiedä ja ohjata Facebookin Ruokasienet ja sieniruoat -ryhmän äärelle.

Muutama päivä myöhemmin päätin tutkia omaa sieniruokakirjastoani, josta löysin klassikkokirjan vuodelta 1979. Metsäsieniherkuissa kehnäsieni oli yhdistetty riisiin ja juustoon, tosin ajan mukaisesti ei puhuttu risotosta vaan käytettiin pitkäjyväistä riisiä.

Minä sovelsin reseptiä vaihtamalla pitkäjyväisen riisin risottoriisiin ja rakentamalla ruoan niin, ettei riisiruokia hyljeksivä mies joudu riisin kanssa liikaa kosketuksiin. Asettelin uunivuoan keskelle tuoreet kehnäsienten lakit heltat ylöspäin kuten kupit, maustoin ne kevyesti suolalla, pirskotin päälle vähän sitruunaa ja raastoin lakkeihin hyvää Gruyere-juustoa.

Reunoille valmistin "risoton" kuullottamalla paistinpannussa öljyssä ensin silputun sipulin ja vajaan desin riisiä ja lisäämällä läpikuultavien riisien päälle desin verran kasvislientä.

Kun riisiseos oli imenyt kasvisliemen itseensä, siirsin riisit paistinpannusta kehnäsienilakkien ympärille, lisäsin vielä desin kermaa, paljon persiljaa ja muutaman rouhauksen pippuria ja pistin uuniin. Siellä vuoka sai hautua n. 175-asteessa puolisen tuntia.

Lopputulos eli maku oli aivan uskomattoman upea - vahinko vain, ettei kuva ole sitä! Minä söin juustoisten lakkien ympäriltä myös maukasta risottoa, mies vain lakkeja salaatin ja leivän kanssa. Kun risottoa hieman jäi, säilöin sen tulevia leipätaikinoita varten.

Syksyn uusi sienituttavuus on tuoksuvahakas, jota löysin Kalkkisten lähimetsästä oikein ison esiintymän.

(Upealta maistuvia mustavahakkaitakin on ollut kiitettävästi, ja niitä olenkin kerännyt ja kuivattanut.)

Koska tuoksuvahakas oli uusi tuttavuus, kyselin Suomen Sieniseuran Facebook-sivulla vahvistusta ensin tunnistukseen (joka jokaisen pitää silti tehdä viime kädessä itse) ja sen jälkeen kokemuksia mausta.

Nimenkin mukaisesti sienen tuoksu lupaa jotain erityistä, sienikirjojen mukaan karvasmantelia. Aika moni piti makua mitättömänä, yksi keskustelun osallistujista saippuaisena.

Paistoin ensin muutaman sienen ihan vain voissa ja sen jälkeen maustoin kevyesti suolalla. Rapeaksi paistuneet sienet olivat mielestäni mietoudessaan oikein hyviä.

Mutta sitten paistoin hieman isomman määrän kerralla, jolloin niistä ei tullut samalla tavalla rapeita ja yritin syödä munakkaan sisällä. Huhheijaa, saippua todella maistui! Kokemukseni mukaan siis kannattaa suosia rapeutta. Ehkä kuivaaminen olisi auttanut asiaa... Ei mennyt suosikkilistalle tämä sieni.

Tattihälytys! - ja miten herkkutatit säilötään

Tänään se tapahtui: löysin Kalkkisten lähimetsästä niin pajon herkkutatteja, etteivät mukana olleet korit tahtoneet riittää. Käytännössä kävelin kuusimetsään ja aloin katsella ympärilleni. Paljon oli jo vanhoja ja toukkien syömiä sieniä, mutta lupaavasti myös pieniä ja kauniita.

Päätin jo retken alussa, että tänään en kerää rouskuja, joita myös oli metsässä kohtalaisen paljon. Onneksi, sillä kaksi pienehköä koria täyttyivät tateista reilussa tunnissa. Harkitsin hetken jo retken jatkamista, takin riisumista ja käyttämistä sienipussina, mutta onneksi tulin järkiini. Sienethän pitää aina myös jälkikäsitellä. Mutta nyt taas muistan, että aina pitää metsään ottaa mukaan taiteltava sienikassi tai edes huono vaihtoehto eli muovipussi.

Pääosan perkaamisesta tein toki jo metsässä, sillä kotiin ei kannata kantaa hirveää määrää pois heitettävää materiaalia. Mutta silti aina käy niin, että jokin niistä kiinteistä itiöemistä on sittenkin täynnä toukkia.

Tässä kuitenkin pikaopas siihen, miten tatit kannattaa käsitellä jo metsässä ja sen jälkeen kotona.

1) Kierrä sieni irti maasta varovasti käsin - älä siis katkaise veitsellä - jotta saat mukaan myös maan alla olevan jalkaosan. Paksujalkaisella herkkutatilla voi olla iso osa sienen jalasta maan sisällä.

2) Puhdista sieni ensin harjalla, minkä jälkeen leikkaa varresta multainen osa samaan tyyliin kuin vuolisit kynää puukolla, näin saat mahdollisimman paljon herkkua talteen.

3) Jos sieni vaikuttaa toukkaiselta, halkaise se ja poista syödyt osat. Jalan ja lakin kiinteät osat voit hyvin käyttää, vaikka vieressä olisi toukkaisia alueita.

4) Herkkutatin pillistöä eli lakin "alaosaa" ei tarvitse poistaa, jos se ei ole kovin pehmeä toukkainen. Pienellä ja nuorella herkkutatilla pillit ovat usein kiinteät, valkoiset tai hieman kellertävät, suuremmalla ja vanhalla ne ovat jo pehmenneet ja muuttuneet tummankeltaisiksi tai vihertäviksi. (Kaikilla tateilla lakin alaosassa on muuten pillit, eli ne ovat täynnä pitkiä "reikiä", aivan kuin urkupillejä.)

5) Kerää tatit ja kaikki muutkin sienet mieluiten reiälliseen koriin, jossa ne saavat hengittää eivätkä litisty toistensa painon alle. Jälkimmäisestä syystä itsekin suosin pienehköjä koreja, joita on kivempi kantaakin.

Ja sitten säilöntä! Ensimmäiset herkkutatit toki kannattaa paistaa rapeiksi pannussa saman tien syötäviksi, joko voissa tai oikein hyvässä öljyssä. Mausteeksi vain suolaa ja sopivia yrttejä kuten persiljaa, rantaminttua, kirveliä ja/tai timjamia.

Minä säilön herkkutatit aina kuivaamalla, sillä kuivaus tiivistää maun. Kuivaamalla tateista myös häviää täysin se hieman limainen tunne, jota osa ihmisistä vierastaa. (Häviää se pannullakin oikella käsittelyllä, mutta se vaatii jo vähän tottumusta.) Kuivatut sienet eivät myöskään vie tilaa pakastimesta ja säilyvät kuivissa olosuhteissa jopa vuosia.

Kuivaamisessa on tärkeää:
1) Leikkaa sienet ohuehkoiksi ja mahdollisimman tasapaksuiksi viipaleiksi, jotta ne kuivuvat samassa ajassa.

2) Käytä kuivaamiseen joko kuivuria tai ritilöitä, jotka saat asetettua niin, että lämmin ilma kiertää niiden alla. Herkkutatit eivät kuivu pelkän sanomalehden päällä eivätkä oikein saunassakaan, jos niiden alle ei saa ilmaa kiertämään. Uunikuivaamistakaan ei voi suositella, sillä usein lämpötila on liian kuuma ja alkaa paistaa sieniä, ei siis kuivata.

Meillä Kalkkisissa kuivatusritilät ovat matalan tiiliuunin päällä - ja tänään pidin jopa hetken tulta uunissa, jotta kuivuminen lähti hyvään alkuun.

3) Sienet ovat kuivia, kun ne rapsahtavat poikki taittaessa.

4) Laita kuivatut sienet ensin paperipussiin ja sitten vasta tiiviiseen (lasi)purkkiin, kun ne varmasti ovat rutikuivia.

5) Ruoaksi valmistaessa kannattaa sieniä liottaa ensin noin tunti kuumassa vedessä. Jauhettuna ja pitkään kiehuviin keittoihin tai patoihin sienet voi lisätä sellaisenaan.

Jos kuitenkin haluat pakastaa tatit, kokeile näitä vinkkejä:
1) Leikkaa tateista kauniita sienen mallisia viipaleita, älä turhaan silppua sieniä tunnistamattomiksi.
2) Paahda viipaleita rasvattomalla (teflon)pannulla tai uunissa leivinpaperin päällä niin kauan, että neste on niistä poistunut, mutta älä ruskista.
3) Pakasta sienet pussiin tai rasiaan ohuena kerroksena, jotta voit laittaa ne pakastimesta suoraan kuumalle pannulle kypsymään. Paista pakastetuista sienistä kosteus pois aivan kuten tuoreistakin. Näin maku ja rakenne säilyvät.

Hyvää sienionnea!

Tulihan se sade vihdoin!

Sienisato on parin viime viikon ajan kärsinyt kuivuudesta. Onneksi pari päivää sitten löysin mustavahakkaita kansallispuiston yhdestä rinteestä, mikä onkin upea juttu! Kuivatin sienet ja säästän niitä jotain oikein ihanaa pastaillallista varten. Kuvassa on yksi herkkutattikin, joka sekin meni kuivuriin, mutta samaan ruokaan en makuja sekoita.

Ja tänäänkin keräsin ihan Pulkkilanharjun talon pihasta sen verran hyviä punikkitatteja ja sillihaperoita, että saatoin valmistaa friteerattuja sieniä. Niistä on itse asiassa tullut tämän syksyn pikku pahe, sen verran hyvä rakenne ja maku öljyssä keittämisestä ja mausteisesta frittitaikinasta tulee niin haperoihin kuin tatteihinkin. 

Kalkkisissakin olemme käyneet, ensin viikon alussa nostamassa pumpun kaivosta ja tänään pankissa. Tietysti nopeilla käynneilläkin vilkaistaan aina myös pihalle. Alkuviikosta oli vielä lämmin ja aurinkoinen sää ja tuntui, että kesäkurpitsat senkun kasvavat. Tänään tuulessa ja seitsemän asteen lämmössä ei kyllä enää näyttänyt siltä, että jäljellä olevista kukista tai kurpitsan aluista ehtisi kasvaa oikein mitään. Mutta jos halla ei pure, voi lämpö vielä yllättää.

Tosin kesäkurpitsasadon käyttämisessä on nytkin vähän ongelmaa. Puoliso kun ei oikein arvosta edullista, satoisaa ja aika mautonta kasvista. Ainakin se pitää aina ensin valmistaa. Viikolla raastoin sitä pataleipään, mikä toi muhevuutta, mutta kyllä vähän sekoitti paistoaikaa. Leipä jäi vähän raa'aksi.

Äsken kypsensin uunissa öljyllä siveltyjä kesäkurpitsaviipaleita sekä valkosipulia ja surautin niistä tahnan yrttien kanssa. Vähän harmittaa, kun en kerännyt mukaani Kalkkisista reheviä minttuja, sillä Pulkkilanharjun ruukuissa oli jäljellä enää vain muutama kuivettunut oksa. Mutta ruohosipulia otin, ja niistä vähistä mintuistakin sai sopivasti makua. Hetken pohdin, lisäänkö joukkoon myös vähän kuivattua tattia. Kannatti, sillä kuivatut sienet sitoivat kesäkurpitsan nestettä ja toivat tietenkin myös makua ja väriä. Ja lisäsinpä vielä sitruunamehuakin.

Isoin päivän ruokaurakka oli kuitenkin keittää täpläravut, joita olemme keränneet muutaman viikon sumppuun. Laskimme ja saimme pääluvuksi 99. Saksivammaisia on ehkä kymmenesosa, mutta eipä se kotikesteissä haittaa. Meille on tulossa huomenna kaksi vanhaa ystävää kylään, joten neljän hengen seurueellemme aion tarjota puolet ravuista, loput pakastan.

Ja kun esitin toiveen sateesta, sieltähän se tuli. Ulkona tihuttaa, on ihan pimeää ja aika hyistä. Syyspäiväntasaus on ohitettu, joten se on syksy nyt.

Sienestysemäntänä

Tyttären ystävä pyysi päästä kanssani sieneen, ja pitihän siihen suostua. Ei ollutkaan mikään turha sienireissu, sillä löysimme minulle tämän kauden ensimmäiset suppilovahverot. Tiedän toki, että tänä supervuonna niitä on kerätty korikaupalla elokuusta lähtien.

Itse asiassa en edes aktiivisesti etsi suppilovahveroita niin kauan, kuin metsissä riittää muutakin. Tänä aamuna vaikutti siltä, että kylmä yö oli vienyt loputkin rouskut ja tatit, jotka eivät olleet kuivuneet parin viime viikon sateettomuuden aikana.

Siksi ilahduin, kun sammaleisesta rinteestä löytyi suppisten lisäksi kantarelleja ja jonkin verran myös karva- ja kangasrouskuja. Vieraani sai viedä kaikki kantarellit, minä puolestani sain rouskut koriini. Kumpikin keräsi oman satsinsa suppilovahveroita.

Latasin omat suppikseni kuivuriin, sillä päivän ruokaa varten oli jo kovin paljon kaikenlaista muuta. Vaikka suppis ei missään nimessä ole lempisieneni, haluan, että sitä on aina kaapissa kuivattuna.

Monikäyttöisyydessä sienilaji lienee ohittamaton, sillä mitäpä muuta voi lisätä melkein ruokaan kuin ruokaan ihan vain murentamalla. Tai sitten vaikkapa keittää ihanaa kiinalaismausteista suppishilloa, johon ihastuivat Kirsin Book Clubin jäsenetkin. Resepti löytyy kirjastamme, mutta palaan siihen varmasti myös täällä blogissa.

Muikkuja, muikkuja! - ja kesäkauden lopetus

Tämä sunnuntai oli kesäkauden lopetus ainakin Viini- ja puutarhatila Pihamaan tilamyymälässä ja -kahvilassa. Minä otin cappuccinon kanssa kesän viimeisen munkin, puoliso tyytyi pelkkään kahviin. Myymälästä löysimme vielä Ojalan tilan kotijuustoa, Pihamaan kyssäkaalia ja syysvadelmia ja kesän päätöksen kunniaksi pullollisen Viherkuohua.

K-Market Lampisen pihalla oli iloinen yllätys, kalastajan muikkuvaunu. Ostimme tältä herralta muikkuja ja muikunmätiä viimeksi pari syksyä sitten, kun olimme tuoreita kalkkislaisia. Viime vuonna emme myyjää nähneet kertaakaan, ehkei hän käynytkään Kalkkisissa.

Nytkin pari muuta asiakasta meidän lisäksemme kyseli herran suunnitelmia syksyn suhteen - ei vielä luvannut oikein mitään. Muikunmädillekin olisi ottajia, joten toivottavasti viesti nyt meni perille, kun varsinainen mätiaika koittaa kuukauden-parin  päästä. Ostimme tietenkin myös savustettuja muikkuja, kun kerran tuoreena saimme.

Aamupäivän vietin sienimetsässä Onalintien varressa ja löysin mitä olin hakemassa: mauste- ja paistosieneksi sopivia sikurirouskuja ja suolasieniksi sopivia haaparouskuja. Tatteja ei juuri ollut, vain muutama kaunis punikkitatti, joiden isäntäpuusta en ole ihan varma. Ja kun vastaan tuli myös pari rikasta kantarelliesiintymää, pakkohan nekin oli kerätä. Kiva oli ajella pyörällä kauniissa ilmassa ja käydä katsomassa maastot.

Iltapäivällä ajoin vielä nurmikonkin, jota tontilla on ihan riittävästi. Pari tuntia meni, hiki tuli. Onneksi puoliso lämmitti saunan, joten saatoin keskittyä sienten käsittelyyn ja päivällisen valmistamiseen rauhassa.

Saunan jälkeen meillä olikin sitten varsinainen herkkupäivällinen: savustettuja muikkuja, voissa paistettuja sikuri- ja kuusenleppärouskuja, lämmin ruusukaalisalaatti, pitojuustoa ja se pullollinen Viherkuohua. Ja muuten, osassa muikuista oli jo mätiä, mikä oli hieno bonus.

Jälkiruoaksi söimme Camembert-juustoa, vadelmia ja kuusenkerkkäsiirappia. Kerkkäsiirappia keitin toukokuussa ja kerroin siitä 22.5. kirjoituksessani.

Leivotaan-lehdessä

Kiinalaisvaikutteinen sieniruokakirja innostaa näköjään myös leivontalehteä! Leivotaan-lehdessä oli oikein mukava kokonaisuus, jossa pari reseptiäkin kirjastamme. Ko. resepteissä sienet ovat päässeet taikinan sisään.

Suosittelen ostamaan lehden, siinä näytti olevan muitakin inspiroivia juttuja syksyn sadon hyödyntämisestä. Kirjastamme ja sienifilosofiastani oli kolme ja puoli sivua, oheisessa kuvassa näkyy avausaukeama. Päivi Kangasniemi kirjoitti, kuvat ovat kirjastamme.

Rouskuriemua ja omenaonnea

Sieniä ja omenoita on nyt niin paljon, että riemun ja onnen sijasta voisi puhua raatamisesta.

Mutta koska rakastan molempia, päätän käyttää positiivisia sanoja. Tänään on kerätty, perattu, siivutettu, lohkottu, keitetty, suolattu, kuivattu ja ties mitä.

Aamulla tosin näytti siltä, että sadonkorjuu jäisi tältä päivältä kokonaan, sillä mies oli huonovointinen ja sadettakin tuli ihan riittävästi. Jäimme suosiolla Pulkkilanharjulle, jossa ajattelin tehdä vain pienen kierroksen pihassa sienikorin kanssa. Mutta sitten puolisokin tokeni sen verran, että lähti mukaan kuljeskelemaan. Erityisesti häntä piristi se, että karvarouskujen ja punikkitattien lisäksi löysimme ihan hyvän määrän mustarouskuja ja männynleppärouskuja. Loppujen lopuksi mies kiersi puolet Vähäsaaresta ja minä loput ja saimme kaksi koria täyteen herkkuja.

Suolasieniksi menevät karva- ja mustarouskut sekä pienen määrän haapa- ja kangasrouskuja pilkoimme ja keitimme 5-10 minuuttia, jonka jälkeen suolasin ne kevyesti ja pakastin muovipusseissa kerta-annoksina. Pakastettaviin sieniin ei tietenkään tarvittaisi säilymisen vuoksi suolaa, mutta se parantaa sienten rakennetta ja tekee niistä myös sulatuksen jälkeen "suolasieniä" eli sopivia sienisalaattisieniä. Liikaa suolaa ei kannata lisätä, jotta ei sitten taas joudu liottamaan sieniä pitkään.

Leppärouskut päätimme syödä heti lounaalla. Nehän voi syödä ilman keittämistä, joten paistoin ne hyvässä öljyssä ja lisäsin vain vähän hieman suolaa. Vuolin kesäkurpitsasta ohuita suikaleita, jotka kypsensin nopeasti pannussa öljyn ja valkosipulin kanssa ja tarjosin pastan tyyliin: kesäkurpitsa alla, sienet ja parmesaaniraastetta päällä. Oli muuten hyvää!

Päivällä sää selkeni sen verran, että päätin lähteä yksin käymään Kalkkisissa hakemassa puutarhan antimia. Oikein hyvä, että menin, sillä esimerkiksi luumut olivat aivan kypsiä. Parin päivän päästä ne olisivat olleet joko maassa tai lintujen ruokana.

Omenoita keräsin muutaman ämpärin ja kassin täyteen, minkä lisäksi tarkastin tomaatti- ja kesäkurpitsatilanteen. Omat tomaatit on kohta syöty, mutta on siellä vielä muutama vihreä kypsymässä. Kesäkurpitsapenkissä on runsaasti sekä pieniä kurpitsoita että kukkia, joten satoa tulee vielä. Kolme kohtalaisen kokoista odottaa nyt keittiössä jalostusta.

Omenoista olen keittänyt mehua ja hilloa ja siivutellut kolme uunipellillistä kuivumaan kiertoilmassa - kuivuri kun hurraa täynnä tatteja. Kuistilla odottaa vielä ainakin parikymmentä litraa hedelmiä. Tarkoitus on keittää toinen mehusatsi puolukan kanssa - tänään seassa on sekä puolukkaa että pihlajanmarjaa - sillä Mehumaijassa pelkistä omenoista ja sokerista tulee aika mautonta mehua. Mehustamolla puristettu olisi tietysti parempaa ja terveellisempää, mutta nyt ei taida riittää aikaa tai voimia kerätä isoa määrää kerrallaan ja hankkiutua johonkin mehuasemalle. Netin keskustelujen perusteella voi olla niinkin, ettei mehustamoaikaa edes enää saisi.

Toki syön omenoita ihan sellaisenaankin, mutta valitettavasti tänä vuonna hedelmät ovat kovin rupisia eivätkä siksi oikein houkuta haukkaamaan. Onneksi ihan hyvää omenaa löytyy heti kuoren alta, kun viitsii vähän kuoria ja leikata. Taidanpa huomenna leipoa vielä piirakan.

Iltalehdessä ja aamu-tv:ssä

Olen ilokseni saanut antaa monta haastattelua sieniruokakirjani aihepiiristä. Yksi hieman erilainen juttu oli tänään Iltalehdessä, jossa juhlallisesti olen "Viikon nainen" ja otsikon tasolla Melkein omavarainen.

Toimittaja Hilkka Tienhaara ja kuvaaja Riitta Heiskanen kävivät luonamme Asikkalassa kuluneen viikon tiistaina ja noteerasivat jutussa mm. saamamme ravut ja ahvenet, keräämäni sienet ja marjat sekä valmistamani erilaiset säilykkeet.

Kaksi aukeamaa ja 20 kuvaa kertovat myöhäiskeski-ikäisen naisen elämänmuutoksesta eli muutosta kaupungista maalle. Kalkkisten huvila on hyvin esillä Pulkkilanharjun asuntomme ohella.

Keskiviikkona olin vieraana Ylen aamu-tv:ssä, jossa sain keskustella vajaat kymmenen minuuttia toimittaja Sanna Savikon kanssa kiinalaisesta sienestyksestä ja sikäläisistä sieniruoista. Videoklippi on ainakin vielä myös verkossa katsottavissa.

Hirvipaistia, sienisalaattia ja lanttulaatikkoa

Koko sunnuntaipäivä kului puuhellaa ja leivinuunia lämmittäessä. Syksyn kunniaksi olin ostanut hirvipaistin, jonka laitoin rautapataan punaviinin, survottujen karpaloiden ja kaikenlaisten jämävihannesten kanssa. Uskalsin laittaa sekaan ne muutamat tomaatitkin, jotka eivät ehtineet ihan kypsyä. Mausteeksi tietysti lähiseudulta kerättyjä katajanmarjoja ja paljon valkosipulia. Annoin paistin muhia poikkeuksellisti aivan kypsäksi, sillä uskoin sen pysyvän mehevänä hyvässä liemessään. Hyvää tuli!

Kun kerran hellaa ja uunia lämmitin, mehustin myös ylivuotisia karpaloita mehuksi ja päätin uunijuuresten lisäksi paistaa lanttulaatikkoa syksyn edullisista lantuista. Nyt on taas monta raikasta pullollista mehua nautittavaksi kivennäisveden kanssa ja lanttulaatikoita loppusyksyn tarpeisiin. Joulun aikaan paistan vielä varmasti toisen satsin.

Hirvipaistin kanssa nautimme kahta ehdotonta herkkua, mustarouskusalaattia ja pihlajanmarjahyytelöä. Mustarouskut löysin viime viikolla Pulkkilanharjun pihastamme, siis aivan viime hetkillä ennen pakkasia. Pihlajanmarjahyytelö taas on viime syksyn satoa, silloinhan marjoja oli täällä Kalkkisissakin enemmän kuin olen koskaan missään nähnyt.

Oikein kun touhusin, unohdin ottaa kuvia. Lautaskuvassa näkyvät muutkin lisukkeet, uunissa muhineet ruusukaalit ja juurekset sekä vihersalaatti.

Toki kävin kauniina päivänä muutamaan otteeseen ulkonakin, pääasiassa kuitenkin tekemässä pieniä sesonkihommia. Tyhjensin tomaatin kasvattamiseen käyttämäni padan mullasta ja lisäilin uunien tuhkaa kasvimaalle. Enempään en oikein venynyt, kun vielä perjantai-iltana piti pelastaa jo vähän jäätynyt kaivon kesäpumppu varastoon kuivamaan. Pakkaset yllättivät taas kerran.

Suppilovahveroita en ole Kalkkisista vielä löytänyt; tosin paikkojen etsinnätkin ovat vasta alussa. Viikko sitten kävin tyttären porukan kanssa vanhoilla sienipaikoilla Hollolassa toteamassa, että pieniä olivat. Nuoriso sai mukaansa ne pari kolme litraa, jotka keräsimme ja kuivatimme.