Uusia ja uusvanhoja sienimakuja

Vierastin pitkään kehnäsientä, vaikka sen ihan varmasti tunsin ja osasin myös erottaa (muista) seitikeistä. Jotenkin oli jäänyt mieleen joku makuvivahde, ehkä pieni metallisuus. Suurin virhe oli joskus vain kerätä sienet ja säilöä ne pakastimeen - sieltä ei tule kyllä käytettyä sieniä, joiden makumaailma ei takuuvarmasti houkuta.

Kellertävän vaaleanruskean kehnäsienen tärkeä tuntomerkki on se kehnä eli vaaleampi "jauhe" tai "puuteri" siinä lakin päällä. Lisäksi sienessä on rengas, joka kylläkin irtoaa helposti. Heltat ovat vaaleanruskeat (eivät kellertävät), vaalea jalka varsin tasapaksu ja vanhemmiten puiseva.

Yleensä suositellaan käytettäväksi vain vielä "nupulla" olevat sienet ja niistäkin vain lakit. Minä tosin olen pilkkonut mukaan ne jalat, jotka eivät ole tuntuneet kuituisilta.

Tänä syksynä hyväkuntoisia kehnäsieniä on ollut paljon, joten päätin kokeilla sienen maistamista oikein kunnolla. Sain oikeastaan kimmokkeen kehnäsieniä keränneeltä ystävältä, joka kysyi reseptejä. Piti vain sanoa, etten tiedä ja ohjata Facebookin Ruokasienet ja sieniruoat -ryhmän äärelle.

Muutama päivä myöhemmin päätin tutkia omaa sieniruokakirjastoani, josta löysin klassikkokirjan vuodelta 1979. Metsäsieniherkuissa kehnäsieni oli yhdistetty riisiin ja juustoon, tosin ajan mukaisesti ei puhuttu risotosta vaan käytettiin pitkäjyväistä riisiä.

Minä sovelsin reseptiä vaihtamalla pitkäjyväisen riisin risottoriisiin ja rakentamalla ruoan niin, ettei riisiruokia hyljeksivä mies joudu riisin kanssa liikaa kosketuksiin. Asettelin uunivuoan keskelle tuoreet kehnäsienten lakit heltat ylöspäin kuten kupit, maustoin ne kevyesti suolalla, pirskotin päälle vähän sitruunaa ja raastoin lakkeihin hyvää Gruyere-juustoa.

Reunoille valmistin "risoton" kuullottamalla paistinpannussa öljyssä ensin silputun sipulin ja vajaan desin riisiä ja lisäämällä läpikuultavien riisien päälle desin verran kasvislientä.

Kun riisiseos oli imenyt kasvisliemen itseensä, siirsin riisit paistinpannusta kehnäsienilakkien ympärille, lisäsin vielä desin kermaa, paljon persiljaa ja muutaman rouhauksen pippuria ja pistin uuniin. Siellä vuoka sai hautua n. 175-asteessa puolisen tuntia.

Lopputulos eli maku oli aivan uskomattoman upea - vahinko vain, ettei kuva ole sitä! Minä söin juustoisten lakkien ympäriltä myös maukasta risottoa, mies vain lakkeja salaatin ja leivän kanssa. Kun risottoa hieman jäi, säilöin sen tulevia leipätaikinoita varten.

Syksyn uusi sienituttavuus on tuoksuvahakas, jota löysin Kalkkisten lähimetsästä oikein ison esiintymän.

(Upealta maistuvia mustavahakkaitakin on ollut kiitettävästi, ja niitä olenkin kerännyt ja kuivattanut.)

Koska tuoksuvahakas oli uusi tuttavuus, kyselin Suomen Sieniseuran Facebook-sivulla vahvistusta ensin tunnistukseen (joka jokaisen pitää silti tehdä viime kädessä itse) ja sen jälkeen kokemuksia mausta.

Nimenkin mukaisesti sienen tuoksu lupaa jotain erityistä, sienikirjojen mukaan karvasmantelia. Aika moni piti makua mitättömänä, yksi keskustelun osallistujista saippuaisena.

Paistoin ensin muutaman sienen ihan vain voissa ja sen jälkeen maustoin kevyesti suolalla. Rapeaksi paistuneet sienet olivat mielestäni mietoudessaan oikein hyviä.

Mutta sitten paistoin hieman isomman määrän kerralla, jolloin niistä ei tullut samalla tavalla rapeita ja yritin syödä munakkaan sisällä. Huhheijaa, saippua todella maistui! Kokemukseni mukaan siis kannattaa suosia rapeutta. Ehkä kuivaaminen olisi auttanut asiaa... Ei mennyt suosikkilistalle tämä sieni.