Pidättekö ostereista?

Otsikko on puhkikulunut vitsi jostain 1960-luvun lopusta, kun Pidättekö ostereista -niminen suomalainen jännityssarja pyöri tv:ssä. Varsinaiseen kysymykseen olen saanut vastauksen oikeastaan vasta viimeisen puolen vuoden aikana, jolloin perheessämme on vihdoin maisteltu tuoreita ostereita.

(Nyt on muuten ikiaikaisen kalenterin mukaan viimeiset ajat syödä ostereita ja simpukoita ennen kesätaukoa, sillä säilyvyyssyistä ko. mereneläviä ei juuri tarjoilla toukokuusta elokuuhun. Osterikirjoitus olisi siis ajankohtaisempi syksyllä, mutta menin lupaamaan viime jutussa, että palaan sen viimeisen kuvan aihepiiriin.)

Monen vuoden aikomisen jälkeen lopulta uskaltauduimme viime syksynä tilaamaan annokset ostereita turkulaisessa ravintola Bassissa. Mies otti kaikki kolme vaihtoehtoa listalta, tytär ja minä kaksi eli osterin chilikastikkeen ja valkosipuliöljyn kanssa. Se kolmas oli gratinoitu versio.

Minun mielestäni kokemus oli kiinnostava, puolison mielestä tajunnan räjäyttävä. Niinpä oli pakko tilata osteriveitsi, ostaa rautakaupasta kättä suojaavat hanskat ja ryhtyä opiskelemaan netistä ja jo aiemmin hankitusta osterikirjasta osterin avaamista. Kysehän on simpukoihin kuuluvista merenelävistä, jotka pyrkivät pysymään elossa niin, etteivät avaa kuortaan tunkeutujalle. Vierestä seuranneena voin vakuuttaa, että ne ovat vahvoja!

Perinpohjaisesti asioihin heittäytyvä mies halusi opiskella aihepiirin kunnolla, joten hän etsi osterille sopivia reseptejä ja mietti tarjoiluehdotuksia. Yhden kastikkeen kevätsipulista, makeasta chilikastikkeesta ja sitruunasta hän valmisti kerran jo ennen ostereiden hankintaa. Oikein maukas kastike!

Sitten tuli aika hankkia merenelävät. Katselimme ensin parista isosta lahtelaisesta hypermarketista (joissa muistan joskus nähneeni ostereita), tuloksetta. Sitten kävelimme Lahden kauppahalliin ja pyysimme Hallin kalaa tilaamaan. Onnistuihan se! Perussetti on 12 osteria puulaatikossa, kuorma tulee kerran viikossa.

Minä toin osterit kaupungista, mies valmisti kaikki lisukkeet, jäädytti jäämurskaa osteripetiä varten, kattoi pöydän, valitsi viinin ja aloitti osterien avaamisen. Hankalaahan se oli, mutta näkyi hieman helpottuvan kokemuksen karttuessa. Säälitti kyllä ajatella nivelrikkoisia sormia...

Sitten aloimme nauttia. Osterihan siis on elävä siinä avausvaiheessa, mutta kyllä siitä henki lähtee eläintä kuoresta irrottaessa. (Onneksi niin, ihan jo eläimen itsensä kannalta.) Mielipiteitä syömisestä on kai vaikka kuinka, pääperiaate on käsittääkseni imaista otus kuoresta mahdollisen kastikkeen tai sitruunan tai konjakin tai melkein minä tahansa kanssa ja niellä/pureskella. Ostamamme osterit olivat sen verran kookkaita, että en edes yrittänyt niellä vaan pureskelin kunnolla.

Ja sitten se maku. Se on voimakkaan merellinen, minulle ehdottomasti pikkuisen liikaa. Chilikastike, valkosipuli, pippuri tai jokin muu vahva mauste tietenkin leikkaa makua. Yksi puolison lisukkeista - muikunmätiä, konjakkikermaa ja pilkottua keitettyä munaa - oli superherkullinen, mutta oikeastaan olisin syönyt sen mieluiten ilman sitä osteria. Tämä resepti löytyi Maija Silvennoisen osterikirjasta.

Ensimmäisellä kerralla söin tusinasta osterista neljä tai viisi ja olin seuraavana yönä jopa vähän huonovointinen. En usko ongelman johtuneen pilaantuneesta nilviäisestä vaan siitä, että itse asiassa taidan olla vähän allerginen kuorellisille mereneläville, ainakin äyriäisille. Etenkin suupieliä kuumotti imeskelyn jäljiltä. Toisella kerralla söin suosiolla vain kaksi isoa ja yhden pikkuruisen (nämä ovat isoja, mutta joukossa oli yksi ylimääräinen pieni) ja nautin loppuja lisukkeita paahtoleivän kanssa. Tarkkailin myös, turpoavatko suupielet.

En siis ihastunut superherkkuun, jota puoliso kovasti haluaisi syödä useamminkin. Nyt hän vähän kyseleekin, olisiko joku halukas jakamaan kokemuksen hänen kanssaan syksyllä, kun taas on osteriaika. Voin suositella siinä mielessä, että lisukkeet ovat varmasti huippuluokkaa! Ja niitä ostereitakin on vaikka mitä lajeja, nämä olivat niitä tavallisimpia ja varsin edullisia - 12 otuksen laatikko maksoi 24 euroa.

Onneksi kevät ja kesä tuovat taas kotoiset raaka-aineet lautaselle! Kyllä puoliso niitäkin arvostaa, äsken hän jo tarkkaili pihan nokkosten kokoa...Ja ne oman rannan ravut, ne ovat jotain ihan muuta kuin osterit.