Koivuhapero on aikainen sieni, jota usein löytää kuivastakin maasta. Ensimmäiset itiöemät keräsin tänä vuonna Pulkkilanharjun kotipihasta heinäkuun puolivälissä, vuonna 2016 jo kesä-heinäkuun vaihteessa. Toisaalta satokausi on pitkä, ainakin elo-syyskuulle asti. Tänä vuonna koivuhaperoita tuli kohtalaisen hyvin.
Haperoiden ryhmä on monimuotoinen, eikä etenkään punaisia haperoita ole helppo erottaa toisistaan. Koivuhapero on helpoimpia tunnistettavia, kovin moni muu ei muistuta sitä väritykseltään. Koivuhaperon pintakelmu on vihertävä, usein oliivinvihreä tai hieman harmahtava.
Haperoissahan on se hyvä puoli, että maistamalla selviää, onko sieni syötävä. (Maistaminen tarkoittaa pienen palan mutustelua ja pois sylkemistä.) Myrkyllisiä ei ole, ainakaan nykytutkimuksen mukaan, mutta osan maku on polttava tai tympeä.
Koivuhaperon maku on yksi miedoista ja parhaina pidetyistä. Kaikki syötäväksi kelpaavat voi paistaa pannussa tai lisätä vaikkapa keittoon sellaisenaan ilman etukäteen keittämistä.
Suomenkielisen nimensä Russula-haperosuku on saanut siitä, että sienet todellakin hajoavat helposti eli ovat haperoita. Siksi haperokastike muuttuu helposti mössöksi. Olenkin ylpeä siitä, että keksin viime vuonna tavan paistaa haperoita
öljyssä itämaisittain. Ihana maku ja rakenne!
Bonuksena esittelen vielä toisen hyvän ja satoisan suvun sienen, kangashaperon, jota etenkin mäntykankaalla kasvoi kuluneen kesän ja syksyn aikaan todella paljon.
Kellan- ja oranssinsävyinen, usein pitkäjalkainen sieni on aivan oivallinen maultaan, mutta jäi kuluneen sesongin aikana pahasti herkkutattien ja muiden superherkkujen jalkoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti