Bliniaika on täällä taas

Meillä paistetaan blinejä monen monta kertaa talvessa. Ruoka on täydellinen laajennetulle perheellemme, jossa on sekä gluteenia välttäviä että kasvissyöjä. Itse letunhan voi tehdä tattarijauhosta täysin gluteenittomaksi ja lisukkeiksi käyvät monenlaiset herkut mädistä sienisalaattiin ja suolakurkusta savukalaan.

Meidän blinitaikinaohjeemme löytyy Viljatuotteen (muutkin tattarijauhot käyvät) tattarijauhopaketin kyljestä: 3 dl bulgarianjogurttia tai kermaviiliä (tai jotain muuta hapanmaitotuotetta) lämmitetään kädenlämpöiseksi, lisätään 15 g hiivaa, 2 dl tattarijauhoa ja 1 tl sokeria. Annetaan taikinan kohota pari tuntia huoneenlämmössä tai jääkaapissa vaikka seuraavaan päivään. Lisätään ennen paistamista 1 dl kuumaa maitoa, 1 tl suolaa, 1 rkl voisulaa, 1 munankeltuainen ja 1 kovaksi vatkattu valkuainen. 

Usein kyllä teemme saman tien kaksinkertaisen annoksen joko isommalle porukalle tai sitten meidän kahden hengen taloudellemme pariksi päiväksi.

Blinit paistetaan mieluiten korkeareunaisessa blini- tai lettupannussa ja meidän mielestämme tarjoillaan ehdottomasti saman tien lautaselle. Eli jos taikinaa jää, loput letut paistetaan vasta seuraavana päivänä. Ymmärrän toki, että isolle seurueelle blinejä paistetaan etukäteen ja "tuoreutetaan" sitten uunissa valamalla voisulaa päälle. Mutta kyllä siinä maku ja etenkin pinnan rapeus kärsivät.

Lisukkeista perinteisin on keko, jossa on alla punasipulisilppua, päällä mätiä ja smetanaa. Onneksi älysimme ostaa kalastaja Jyrki Hatanpäältä aika monta purkillista muikunmätiä eli mädeistä parasta ennen joulua. Jotain on vielä pakastimessakin.

Sienisalaatti on toinen perinnelisuke, suolakurkut ja juokseva hunaja kolmas, sillikaviaari neljäs. Ja sitten voi tarjota jotain katkaravuista, savukalasta, porosta tai melkein mistä vain tehtyä salaattia/tahnaa, joka sopii blinitaikinan hieman happaman maun kanssa. Viimeksi käytimme blinien kanssa myös Korven Karitsan maksapasteijaa ja punajuurta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten blinipannuja ja muita valurautaesineitä voi huoltaa, jos lettu tarttuu kiinni. Tuon käryävän kokemuksen jälkeen olemme ymmärtäneet hoitaa rasvapolton ulkona grillin päällä.

Muikkuja, muikkuja!

Vuosi sitten iloitsimme, kun Kalkkisten kaupan aukiolle aina viikonvaihteissa ajoi kalastaja myymään savustettuja muikkuja ja muikunmätiä. Tänä syksynä ei ole näkynyt ainakaan meidän viikonloppuinamme, mikä on iso harmi.

Kun kesällä muutimme Pulkkilanharjulle, ryhdyimme etsimään kalanmyyjiä vähän laajemmalta alueelta. Talossamme aiemmin asunut kalastaja myi hetken niitä uuden kotinsa pihasta, mutta sekin loppui hänen muihin kiireisiinsä. Päijänteellä ajavia troolareita olemme päässeet ihailemaan, emme ostamaan kalaa.

Muutama viikko sitten osuin lopulta yhtä aikaa Pulkkilanharjun Vähäsaaren rantaan yhtä aikaa siellä venettään pitävän kalamiehen kanssa ja uskaltauduin kysymään. Ja mikä onni, kun herra lupasi, että voi antaa meille joskus ylimääräisiä kaloja. Olemme nyt saaneet muikkuja kaksi kertaa muutaman kilon, mikä on tietysti merkinnyt myös isoa perkausurakkaa. Vaan mielelläni sen olen tehnyt, etenkin kun kaloissa on ollut myös mätiä...

Kysyin kalamieheltä, miten hän muikkunsa valmistaa. Paistaa ja keittää, oli vastaus. Oli siis ihan itse päätettävä, mitä kokkaamme.

Me valmistimme ensimmäiset perinteisesti eli kierittelimme ruisjauhossa ja paistoimme voissa. Samana päivänä kalastetut muikut olivat niin hyviä, että menetelmä tuntui ylittämättömältä. Mutta kun seuraavan kerran otin kalat pakastimesta, tulos ei ollutkaan aivan yhtä hyvä. Tuoreus ei välttämättä kärsinyt pakastamisesta, mutta kaloista ei tullut rapeita. Seuraavan kerran pitää olla vielä tarkempi kalojen kuivaamisen kanssa ja paistaa ne todella kuumassa pannussa.

Seuraavaksi kokeilimme muikunmätiä blinien kanssa. Sehän pitääkin pakastaa ennen käyttöä, ja lopputulos oli juuri niin hyvä kuin aina. Ihana tietää, että mätiä on pakastimessa vielä monta sataa grammaa.

Tänään saimme jälleen huippuelämyksen, kun savolainen kokkiminiä piti meille kalakukkokoulua. Tai siis yleisemmin kukkokoulua, sillä paistoimme myös lanttukukon.

Muikkukukon ainekset olivat nämä: n. 700 g muikkuja, 3 dl vettä, 2 rkl öljyä, 2 tl suolaa, 3 dl vehnäjauhoja ja 4 dl ruisjauhoja, paketillinen pekonia, 1 rkl riisiä, suolaa ja voita (suola kalakerrosten väliin, voi esipaistetun kukon päälle).

Ensin sekoitettiin vesi ja öljy, lisättiin suola ja sen jälkeen jauhot. Vaivattiin, kunnes taikina irtosi kulhon reunoista (jauhoja olisi voinut lisätäkin). Muotoiltiin palloksi, josta tehtiin keskeltä hieman paksumpi taikinasoikio.

Ripoteltiin riisit taikinan päälle imemään kosteutta. Sen keskelle muotoiltiin kaloista keko (tässä vaiheessa suolaa joka väliin), joka vielä ulkovuorattiin pekoniviipaleilla.

Sitten koittikin tarkin vaihe eli paketin sulkeminen. Taikinan reunat kasteltiin ja taikina taiteltiin huolella muikkujen ympärille. Kaikki saumat siloteltiin ja tiivistettiin vielä vedellä.

Kun kukko oli tasaisen sileä, se pistettiin 200-asteiseen uuniin kolmeksi vartiksi hankkimaan kovaa kuorta. Sen jälkeen se otettiin uunista esille ja käsiteltiin kauttaaltaan voilla (voilastuja päälle, levitys paperilla).

Uunin lämpö laskettiin 125 asteeseen, kukko käärittiin leivinpaperiin ja vielä folioon tiukasti ja tyrkättiin uudestaan uuniin kypsymään. Ja se kypsyminen olisi saanut kestää 6 tuntia tai vaikka kaksinkertaisen ajan, vaan emmepä kestäneet uunista tulvivaa tuoksua neljää tuntia kauemmin...

Samoilla ohjeilla teimme lanttukukon, esikypsennettyä lanttua oli siis suunnilleen sama määrä kuin kalaa. Mies kokosi sisuksen ja muotoili lanttukukon kuoren ja sai aikaan hieman epätasaisen mutta erittäin tiiviin paketin.

Kyllä maistuivat kukot hyviltä, vaikka se pari tuntia lisää haudutusaikaa olisikin ehkä tehnyt hyvää. En ole pekonin ystävä, vaan näihin ruokiin se sopii. Oikeat savolaisethan käyttävät raitalihaa, siis jonkinlaista läskiä. Pekonin tai läskin voi toki korvata voillakin, kunhan jotain rasvaa sekaan laittaa.

Varsinaista terveysruokaa, no ainakin lähimuikut Päijänteestä tai Ruotsalaisesta ja Vääksyn myllyn jauhot.